Tammikuussa 1918 Suomessa oli sekava tilanne. Maa oli julistautunut itsenäiseksi joulukuun alussa, mutta se oli pullollaan venäläisiä sotilaita sekä oikeiston ja vasemmiston välisen sisällissodan partaalla. Ensimmäiset aseelliset yhteenotot punaisten ja valkoisten välillä tapahtuivat Kaakkois-Suomessa tammikuun viimeisillä viikoilla. Punaiset aloittivat vallankumouksen virallisesti Helsingissä yöllä 27.1. ja samaan aikaan Pohjanmaan suojeluskunnat alkoivat riisua venäläisiä varuskuntia aseista Mannerheimin johdolla.
Aluksi suojeluskuntalaiset olivat lähes ainoita valkoisten joukkoja, ennen kuin jääkärit ja asevelvolliset kasvattivat armeijaa. Suojeluskuntalaiset olivat yleensä erittäin motivoituneita, mutta sotilaallisessa kurissa ja omavaltaisuudessa oli parantamisen varaa. Suojeluskuntalaiset saattoivat esimerkiksi käydä omalla lomalla kotipaikkakunnalla taistelujen välissä, vaikka mitään virallista lomaa ei olisikaan myönnetty. Suojeluskuntien johdossa oli myös yleensä joukon itse valitsema johtaja, kuten suojeluskunnan perustaja, mutta tällä ei välttämättä ollut minkäänlaista virallista sotilaallista koulutusta tehtäväänsä. Myös suojeluskuntien alipäällystön ja miehistön koulutus oli usein erittäin puutteellista. Suojeluskuntien aseistus oli myös kehno, sillä sodan alussa yli 20 000 suojeluskuntalaisella oli käytössään alle 10 000 asetta. Lisäksi kaikissa Etelä-Suomen suurissa teollisuuskaupungeissa punakaartilaisia oli paljon enemmän kuin suojeluskuntalaisia.
Sodan alettua molemmat osapuolet pyrkivät riisumaan toisensa aseista. Eteläisessä Suomessa suojeluskunnat joutuivat kuitenkin selkeään alakynteen. Niin Helsingissä, Tampereella, Turussa kuin Viipurissakin suojeluskuntalaisille muodostui käytännössä vain muutama vaihtoehto: 1) paeta pohjoiseen ja liittyä muihin suojeluskuntiin 2) piiloutua ja yrittää jatkaa taistelua passiivisella vastarinnalla tai sabotaasilla taikka 3) taistella, eli siis käytännössä joko joutua vangiksi tai kuolla. Sen sijaan pohjoista kohti edetessä oli suojeluskuntalaisilla paremmat asemat, ja ne onnistuivat vangitsemaan punakaartilaiset ja venäläiset tai ajamaan heidät pakoon. Joistakin kaupungeista, kuten Oulusta, Kuopiosta, Mikkelistä, Joensuusta ja Savonlinnasta käytiin pienehköjä taisteluja, jotka suojeluskunnat voittivat. Näin ollen rintamalinja muodostui suunnilleen seuraavien paikkakuntien pohjoispuolelle: Pori, Tampere, Lahti, Kouvola, Viipuri. Maantieteellisesti siis vain pieni osa Suomea oli punaisten käsissä, mutta toisaalta kyseessä oli alue, jolla sijaitsivat lähes kaikki merkittävät kaupungit mukaan lukien pääkaupunki, jonka punakaarti oli erityisen vahva.
Voittaakseen sodan valkoinen armeija pyrki hankkimaan lisää joukkoja värväysteitse. Maaliskuun puoliväliin mennessä saatiin kokoon noin 4 500 miestä, mikä ei ollut edes puolet toivotusta. Senaatti osasi arvata, ettei värväys toimisi täydellisesti ja saattoi siksi yleisen asevelvollisuuden voimaan 18. helmikuuta, jolloin kaikkien 21–39 -vuotiaitten sotapalvelukseen kelpaavien miesten tuli ilmoittautua oman kuntansa suojeluskuntaan. Kutsunnat toteutettiin luonnollisesti vain ns. valkoisen Suomen alueella. Kutsuntoihin osallistui noin 70 % kutsutuista, eli noin 180 000 miestä. Näistä kaikki eivät kuitenkaan ehtineet mukaan taisteluihin tai vapautettiin erinäisistä syistä palveluksesta. Vapaaehtoisesti suojeluskuntaan liittyneiden rinnalle tuli siis asevelvollisia, jotka liittyivät paikalliseen suojeluskuntaan kutsuntojen kautta. Tämä muutti merkittävästi suojeluskuntien luonnetta, sillä ne oli alun perin perustettu nimenomaan vapaaehtoisiksi kaarteiksi täyttämään vallitsevan järjestysvaltatyhjiön. Sodan aikana käytännössä kaikkien kynnelle kykenevien odotettiin osallistuvan paikallisen suojeluskunnan toimintaan. Puolueettomana pysytteleminen oli usein vaikeaa, sillä silloin heräsi epäilys sympatioista punakaarteja kohtaan.
Sodan alkaessa tammikuussa suojeluskunnat muodostivat armeijan rungon ja käytännössä kantoivat taisteluvastuun kunnes asevelvollisuuteen ja värväykseen perustuvat osastot saatiin perustettua. Kun asevelvollisia saatiin lisää, voitiin perustaa uusia jääkäri- ja suojeluskuntajoukkoja sekä suojeluskuntareservi. Suojeluskuntareservi perustui paikallisiin suojeluskuntiin ja vastasi valkoisten hallussa olevien kuntien järjestyksestä ja vankien vartioinnista. Maaliskuun alussakin valkoisesta rintama-armeijasta oli suojeluskuntajoukkoja noin 13 000 miestä ja muita asevelvollisia vain 4 500. Sodan loppuun mennessä valkoisten joukkojen yhteisvahvuus kuitenkin nousi lähes 90 000 mieheen, jolloin valtaosa oli jo kutsuntojen kautta saatuja miehiä.
Tornion suojeluskuntalaisia lähdössä rintamalle talvella 1918. Kuvasta näkyy hyvin, että vapaussotaa sotimaan lähteneet suojeluskuntalaiset eivät ulkoisesti näyttäneet maan viralliselta armeijalta tai edes kansalliskaartilta: sotilaalliset tunnukset puuttuvat ja miehet ovat sekalaisessa siviilivarustuksessa. (Puolustusvoimat).
Eri maakuntien suojeluskuntalaisjoukot olivat sodan alkuvaiheessa seuraavat (suluissa joukko-osastojen nimet):
Karjala (1.-3. rykmentti)
Savo (Mikkelin I ja II pataljoona, Pohjois-Savon suojeluskuntien ja Kuopion I ja II pataljoona, Sysmän pataljoona, Savitaipaleen pataljoona)
Kainuu (Kajaanin sissi-rykmentti)
Satakunta (Porin rykmentti)
Pohjanmaa (I-V pataljoonat)
Häme (Pohjois-Hämeen rykmentti)
Myöhemmin, jääkärien ja asevelvollisten tultua laajemmin mukaan, ei voida enää puhua yksinomaan suojeluskuntalaisjoukoista, vaan yleisesti Suomen armeijasta tai asevoimista. Toki suojeluskuntalaiset edelleen muodostivat armeijan selkärangan. Suojeluskuntalaisilla oli varmasti ratkaiseva rooli sodassa, etenkin sen alkuvaiheessa, jossa käytännössä yksistään niiden toiminnan ansiosta Keski- ja Pohjois-Suomi varmistettiin valkoisen Suomen haltuun. Jääkärien saapumisen ja asevelvollisuuden jälkeenkin suojeluskunnilla oli merkittävä rooli kutsuntojen järjestämisessä, paikkakunnin turvaamisessa sekä selkärangan muodostamisessa.
Lue lisää:
Vuoden 1918 sodan eri nimet
Kirjallisuus:
Hersalo, N. V. 1966. Suojeluskuntain historia I. Puolustustahtoinen kansa. Neljäs painos. Kustantaja Hata oy, Vaasa.
Hersalo, N. V. 1962. Suojeluskuntain historia II. Kustantaja Hata oy, 1962.
Manninen, Turo 1992. ”Tie sotaan” teoksessa Manninen, Ohto (toim.) Itsenäistymisen vuodet 1917-1920. 1. irti Venäjästä. VAPK-kustannus. Valtionarkisto, Helsinki.
Manninen, Ohto 1993. ”Taistelevat osapuolet” teoksessa Manninen, Ohto (toim.) Itsenäistymisen vuodet 1917-1920. 2. Taistelu vallasta. Painatuskeskus oy. Valtionarkisto, Helsinki.
Hoppu, Tuomas (2010). ”Taistelevat osapuolet ja johtajat.” teoksessa Haapala, Pertti & Hoppu, Tuomas (toim.) Sisällissodan pikkujättiläinen. WSOY, Helsinki.