Elokuussa 1918 annettiin suojeluskunta-asetus, jonka myötä suojeluskuntajärjestö vakiinnutti asemansa. Aktivistien johdolla ja porvarillisten piirien tuella suojeluskuntia ryhdyttiin kehittämään yhteiskunnan järjestyksen tukipylvääksi. Tämän kehityksen lisäksi päättynyt sota merkitsi uuden aikakauden ja uuden poliittisen järjestyksen alkamista, jossa suojeluskunnat ottivat varsin pian merkittävän aseman.

Suojeluskuntajärjestön tarkoituksena oli kehittää kansalaisten vapaaehtoista maanpuolustuskuntoisuutta. Suojeluskunnat hoitivat paikallisesti armeijan kutsuntoja ja niiden tehtävä oli turvata laillista yhteiskuntajärjestystä sotaväen tai poliisiviranomaisten apuna. Monipuolisen sotilaallisen koulutuksen, säännöllisten harjoitusten ja aktiivisen urheilutoiminnan avulla asevelvollisuusarmeijan rinnalle koulutettiin suojeluskunnissa 1920- ja 1930-lukujen aikana reservi, joka antoi talvisodassa merkittävän lisän armeijan miesvahvuuteen. Suojeluskuntalaiset olivat paremmin koulutettuja, ja usein myös motivoituneempia kuin asevelvollisuusarmeijan käyneet sotilaat. Erityisen suuren panoksen suojeluskunnat antoivat sodanjohdolle, sillä etulinjan reservinupseereista jopa puolet oli aktiivisesti toiminut maapuolustusjärjestössä.

Toiminnallinen perusta naisten maanpuolustusjärjestölle oli luotu jo vuoden 1918 aikana, mutta naisten laajempi maanpuolustustoiminta oli keskeytynyt sodan jälkeen. Sitä lähdettiin jatkamaan ja kanavoimaan yhtenäiseen suuntaan Suojeluskuntien ylipäällikkö von Essenin 29.8.1919 antamalla päiväkäskyllä, jota pidetään Lotta Svärdin perustamiskirjana. Päiväkäsky aiheutti suojeluskuntien toimintaa tukevien naisyksiköiden nimien muutoksen yhtenäiseksi ja Lotta Svärd -nimeä ryhdyttiin yleensä käyttämään jo vuoden 1920 aikana.

Alussa ei pyritty valtakunnallisesti itsenäiseen toimintaan, vaan lotat toimivat monin paikoin suojeluskuntien naisosastoina. Sääntöjen mukaan Lotta Svärdin tarkoituksena olikin ”herättää ja lujittaa suojeluskunta-aatetta ja avustaa suojeluskuntajärjestöä suojaamaan uskontoa, kotia ja isänmaata,” Suojeluskuntiin lotilla olikin hyvin tiivis yhteys koko 1920-luvun sekä valtakunnallisesti että paikallisesti. Vuosikymmenen puolivälissä lottien asema erillisenä naisjärjestönä alkoi kuitenkin vahvistua ja lottien koulutusta erilaisiin tehtäviin tehostettiin.

Suojeluskunnat ja Lotta Svärd edustivatkin saman ideologian kahta, toisiaan täydentävää puolta. Niiden roolit kiteytyvät seuraavassa lainauksessa. Töysäläisen opettaja Helmi Pesolan sanoin:

”Oli löytynyt aate, joka valtaisena kahlitsi valveutuneen Suomen naisen kuin miehenkin sydämen: Suojeluskunta- ja Lotta-Svärd-aate. Sen aatteen lipun juurella he löysivät toisensa, Suomen mies ja nainen. Maa tarvitsi jälleen heitä, tarvitsi rauhanaikaiseen toimintaan, äsken hävittävään, mutta nyt säilyttävään ja luovaan. He ojensivat toisille kätensä ja ovat siitä lähtien yhdessä kulkeneet rohkein, lannistumattomin mielin eteenpäin, yläpuolella rikkirepivää ja hajoittavaa puolue-elämää, poikkeamatta oikealle tai vasemmalle.”

Järjestöt tekivät eräänlaisen sopimuksen, jossa kummallakin sukupuolella oli omat tehtävänsä vapaaehtoisessa maanpuolustustoiminnassa. Suojeluskuntamiehet olivat ennen kaikkea sotilaita, maapuolustajia, kun taas naiset olivat heidän toimintaansa tukevia ja avustavia hoivaajia. Naisten rooliin liittyi myös niin sanottu yhteiskunnallinen äitiys, jonka merkitys korostui seuraavilla vuosikymmenillä. Läheinen suhde oli molempien järjestöjen edun mukaista. Suojeluskunta tarvitsi lottajärjestön tukea ja apua aloilla, jotka tuolloisen käsityksen mukaan ”sopivat parhaiten naisten hoidettaviksi”. Lotta Svärd -yhdistyksen toiminnan taas mahdollistivat usein suojeluskunnan tarjoamat ulkoiset puitteet.