Suojeluskuntajärjestön ylimpänä hallintoelimenä toimi suojeluskuntien yliesikunta (SkY). Esikuntaa johti yliesikunnan esikuntapäällikkö, joka myös toimi ylipäällikön apulaisena ja tarvittaessa sijaisena.

Kun yliesikunta perustettiin vuoden 1919 asetuksella suojeluskunnista, oli tämä esikuntapäällikön tehtävä noin vuoden ajan täyttämättä. Vuonna 1920 tehtävää hoiti kesäkuusta syyskuuhun saksalainen upseeri Eduard Ausfeld, joka oli aiemmin toiminut Jääkäripataljoona 27:n komentajana. Ulkomaalaisen ja kotimaisia kieliä taitamattoman pitäminen esikuntapäällikön paikalla ei kuitenkaan ollut kestävä ratkaisu, vaan tehtävään oli löydettävä suomalainen, riittävän motivoitunut ja tehokas henkilö, joka saisi asiat etenemään ja nauttisi luottamusta sekä suojeluskuntajärjestössä että armeijassa.

Zilliacus

Sopivaksi henkilöksi osoittautui helsinkiläinen jääkärimajuri Per Wilhelm Zilliacus, jonka itsenäisyysaktivisti Elmo Kaila taivutteli ottamaan tehtävä vastaan. Malmbergin tavoin Zilliacuskin oli opiskellut Teknillisessä korkeakoulussa ennen jääkäriaikaansa. Hän menestyi jääkäriaikanaan hyvin ja ylennyt kapteeniksi saakka. Vapaussodassa hän toimi muun muassa pataljoonan komentajana Tampereen valtauksessa. Tämän jälkeen hän toimi armeijan päämajassa, yleisesikunnassa sekä 2. divisioonan esikuntapäällikkönä, kunnes siirtyi SkY:n esikuntapäälliköksi. Zilliacus oli monessa mielessä mies paikallaan. Jääkäritausta toi hänelle uskottavuutta. Urakehityksen kannalta varmuutta soi se, että hänet komennettiin suojeluskuntajärjestön palvelukseen armeijan palveluksesta, jonne hänellä olisi myös mahdollisuus palata suojeluskuntatehtävien jälkeen.

Zilliacus joutui heti haastavien tehtävien eteen, sillä kesällä 1921 koko järjestöä vavisutti kriisi suojeluskuntajärjestön ja maan hallituksen välillä, joka lopulta johti ylipäällikkö von Essenin erottamiseen. Zilliacus sai osakseen voimakasta kritiikkiä, sillä hän asettui kiistassa hallituksen nimittämän väliaikaisen ylipäällikön, Bergin, taakse, eikä von Essenin, jota osa suojeluskuntalaisista piti edelleen todellisena ylipäällikkönä. Zilliacus toimi myös hetkellisesti ylipäällikön sijaisena, ennen kuin uusi ylipäällikkö saatiin valittua. Jämäkästä, mutta toisaalta sovittelevasta toiminnastaan kriisin aikana Zilliacus sai kiitos uudelta ylipäälliköltä Malmbergiltä, joka esitti hänen ylentämistään everstiksi 1922.

Zilliacuksen kausi esikuntapäällikönä kesti aina vuoteen 1927, eli suojeluskuntalain säätämisvuoteen asti. Zilliacus oli tehnyt määrätietoisesti töitä suojeluskuntajärjestön vakiinnuttamisen eteen. Hänellä oli suuri merkitys suojeluskuntalain valmistelussa ja järjestön organisaation vakiinnuttamisessa. Kesällä 1927 hän erosi tehtävästään ja siirtyi ensin armeijan tilastollisen ja ulkomaanosaston päälliköksi. Tämän jälkeen hän lähti opiskelemaan Italian sotakorkeakouluun, ja tämän jälkeen sotilasura jatkui muun muassa Sotakorkeakoulun johtajana. Ziliacus palasi väliaikaisesti esikuntapäälliköksi vuoden 1932 Mäntsälän kapinan jälkimainingeissa, sillä silloinen esikuntapäällikkö siirrettiin jupakan vuoksi toisiin tehtäviin. Zilliacusta yritettiin suostutella jäämään esikuntapäälliköksi, mutta hän ei tahtonut palata tehtävään. Hänen ja Malmbergin linjat olivat liian erilaiset, sillä Zilliacus olisi halunnut rangaista Mäntsälän kapinan kanssa tekemisissä olleita ankarammin sekä puhdistaa lapualaishenkiset pois suojeluskunnista. Hän siirtyi mieluummin siviilitehtäviin Puunjalostusteollisuuden työnantajaliiton toimitusjohtajaksi. Sotien aikana hän palasi sotilasuralle ja palveli Yhdysvaltain sotilasasiamiehenä. Sotien jälkeen hän toimi konttoripäällikkönä Porissa.

Palojärvi

Zilliacuksen seuraaja esikuntapäällikön vaativalla paikalla oli hänen jääkäritoverinsa, vihtiläinen everstiluutnantti Väinö Henrik Palojärvi (alkuperäiseltä nimeltään Hildén, Saksassa käytti nimeä Brandt), joka toimi esikuntapäällikkönä 1927–1933. Hän oli opiskellut arkkitehtuuria Saksassa ennen jääkäriaikaansa, jonka hän päätti yliluutnanttina. Vapaussodassa Palojärvi toimi 1. Jääkärirykmentin II pataljoonassa komppanian päällikkönä Tampereen ja Viipurin taisteluissa. Tämän jälkeen hän toimi armeijassa ja suojeluskunnissa monissa eri tehtävissä, muun muassa Kadettikoulussa komppanianpäällikkönä, sotilasasiamiehenä Tukholmassa, sekä 3. Divisioonan esikuntapäällikkönä. Taustaltaan hän sopi siis hyvin Zilliacuksen korvaajaksi, ja jääkärinä hänen oli helppoa hankkia sekä suojeluskuntien että armeijan upseeriston luottamus uudessa tehtävässään

Suojeluskuntain yliesikunnan esikuntapäällikön tehtävään hän siirtyi Puolustusministeriön sota-asiainosaston päällikön paikalta. Järjestön rakentamistyö oli tehty pitkälti jo Zilliacuksen esikuntapäällikkökaudella, joten Palojärven rooliksi tuli enemmänkin ylläpito ja aluejärjestelmän kehittäminen, jossa suojeluskuntien tehtävät liikekannallepanoon liittyen kasvoivat. Zilliacuksen saappaat olivat kuitenkin täytettäviksi melko suuret. Etenkin oikeistoradikalismin aikaan 1930-luvun alussa esikuntapäällikön tehtävä oli monessa mielessä epäkiitollinen, sillä järjestöä painostettiin voimakkaasti monelta eri taholta. Toisaalta suojeluskuntalaiset eivät voineet, eivätkä halunneet osallistua politikointiin kovin voimakkaasti, ainakaan esikunnassa palvelevat. Toisaalta taas monet tunsivat sympatioita lapualaisten vaatimuksia kohtaan ja kokivat, että maassa harjoitettu liennytyspolitiikka oli mennyt jo aivan liian pitkälle. Vapaussodan suuret uhraukset, jotka olivat koskettaneet myös tuhansia suojeluskuntalaisia, tuntuivat menettävän merkityksensä, kun kommunistit saivat toimia vapaasti ja vastustaa suojeluskuntia ja muuta maanpuolustusta vahvistavaa toimintaa. Palojärvi ryvettyikin Mäntsälän kapinan yhteydessä niin pahasti, että hänet päätettiin siirtää toisiin tehtäviin. Valtiovalta katsoi, että suojeluskuntajärjestön olisi pitänyt reagoida voimakkaammin Mäntsälän kapinaan, ja varsinkin tuomita jyrkästi ja julkisesti siihen osallistuneiden suojeluskuntalaisten toiminta ja rangaista heitä ankarasti. Monessa mielessä Palojärvi oli syntipukki, aivan yhtä hyvin syyllinen lapualaissympatioihin ja kapinan löysään tukahduttamiseen oli Malmberg, mutta ylipäällikön vaihtaminen olisi ollut järjestön kannalta huomattavasti suurempi skandaali.

Palojärvellä oli kuitenkin suojelijansa, eikä hänen toimintaansa paheksuttu sotilaspiireissä, pikemminkin päin vastoin. Jääkärieversti ylennettiin jatkosodassa kenraalimajuriksi ja hän toimi sotien aikana muun muassa divisioona J:n komentajana Kiestingin suunnalla, Syvärin taisteluissa sekä päämajan tarkastavana kenraalina. Sota-aika oli hänelle myös henkilökohtaisesti traaginen, sillä hänen poikansa kaatui ja desantit murhasivat hänen sotilaskotitehtävissä toimineen vaimonsa. Sodan jälkeen syksyllä 1944 hänet pidätettiin omista häistään, sillä hän oli valvontakomission pidätyslistalla syytettynä sotarikoksista. Häntä syytettiin venäläisten vankien ammuttamisesta kostoksi vaimonsa murhasta, mutta Palojärvi todettiin lopulta syyttömäksi.

Hän erosi armeijan palveluksesta 1945, jonka jälkeen hän toimi Suomen kulttuurirahastossa ja Henkivakuutusyhtiö Suomen palveluksessa. Palojärven toiminta olisi ilman Mäntsälän kapinaa varmasti hyvinkin voinut jatkua suojeluskuntain yliesikunnassa pidempään. Toisaalta esikuntapäällikön vaihtuvuus saattoi olla hyväkin asia, sillä hänen seuraajansa hoiti tehtävää varsin menestyksekkäästi. Järjestössä, jossa ylipäällikkö pysyy samana yli 20 vuotta, on toiseksi korkeimman johtajan vaihtuvuudella myös hyvät puolensa.

Martola

Suojeluskuntain yliesikunnan kolmas ja viimeinen esikuntapäällikkö oli hänkin jääkäri: raahelainen 37-vuotias eversti Armas-Eino Martola. Martola oli opiskellut ennen jääkäriaikaansa Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteellisessä osastossa. Vapaussodassa Martola osallistui muun muassa joukkueenjohtajana Tampereen valtaukseen, missä hän haavoittui vakavasti. Sodan jälkeen hän opiskeli Ranskan sotakorkeakoulussa, toimi yleisesikunnan operatiivisen osaston toimistopäällikkönä Suomen sotakorkeakoulun apulaisjohtajana, joukko-osastokomentajana, yleisesikunnan liikekannallepano-osaston päällikkönä, sotilasasiamiehenä Pariisissa sekä tilastollisen ja ulkomaanosaston päällikkönä.

Martola ei kuitenkaan ollut palvellut suojeluskunnissa ennen nimitystään esikuntapäälliköksi, mikä oli monessa mielessä hyvä asia. Hän kykeni näin suhtautumaan järjestöön kriittisemmin ja tarkastelemaan asioita ulkopuolisen silmin. Hänen monipuolinen aikaisempi uransa ja jääkäritausta antoivat hänelle sekä hyvät lähtökohdat tehtävään. Suojeluskuntajärjestön merkitys liikekannallepanon kannalta kasvoi 1930-luvulla merkittävästi. Samalla suojeluskuntajärjestön merkitys sisäisen rauhan ja Suomen valkoisuuden turvaajana väheni, mikä herätti monessa muutosvastarintaa. Martola oli sopiva henkilö johtamaan esikuntaa näinä hankalina aikoina ja hän ansaitsi loppujen lopuksi niin suojeluskuntaväen, Malmbergin kuin maan hallituksenkin luottamuksen. Niinpä hän pysyi paikallaan aina järjestön lakkautukseen vuoteen 1944 saakka. Hän toimi hetkellisesti myös Malmbergin sijaisena, kun tämä oli komennettu virkavapaalle 1934 eräänlaisena rangaistuksena Mäntsälän kapinasta ja Tampereen lippujupakasta.

Talvi- ja jatkosodan aikana Martola palveli ensin Kotijoukkojen esikuntapäällikkönä, sitten 1. ja 2. Divisioonan ja lopulta VI Armeijakunnan komentajana. Hänet ylennettiin kenraalimajuriksi 1941 ja sai II-luokan Mannarheim-ristin. Hän oli ulkoministeri Castrenin toisessa hallituksessa 1944 sekä Uudenmaan läänin maaherra 1944–1946. Tästä tehtävästä hänet kuitenkin erotettiin kommunistisen sisäasiainministeri Yrjö Leinon aloitteesta osana äärivasemmiston ”kevätsiivousta”.

Kotimaisen sotilasuran näin tultua päätöksen Martola työskenteli Suomen Paperitehtaiden yhdistyksessä, Helsingin olympialaisten johtajana sekä Suomen punaisen ristin puheenjohtajana. Hän palasi sotilasuralle YK:n pääsihteerin Dag Hammarskjöldin sotilaalliseksi neuvonantajaksi 1956-1958. Hän toimi myös Kyproksen YK-joukkojen komentajana 1966–1969. Hänet ylennettiin jalkaväenkenraaliksi 1982. Hän oli jääkäreistä viimeinen, joka toimi sotilaallisissa tehtävissä. Hän kuoli 89-vuotiaana 1986.

Kirjallisuus:
Hersalo, N. V. 1962. Suojeluskuntain historia II. Puolustuskelpoinen kansa. Hätävarasta välttämättömyys. Kustantaja Hata oy, Vaasa.
Raikkala, Hannes 1966. Suojeluskuntain historia III. Kamppaileva kansa. Määrätietoista rakennustyötä rauhan vuosina 1930–1939 sekä sotavuodet 1939–1944. Kustannus Hata Oy, Vaasa.
Selén, Kari 2001. Sarkatakkien maa. Suojeluskuntajärjestö ja yhteiskunta 1918–1944. WSOY, Helsinki.
Selén, Kari & Pylkkänen, Ali 2004. Sarkatakkien armeija. Suojeluskunnat ja suojeluskuntalaiset 1918–1945. WSOY, Helsinki.
Suomen jääkärien elämänkerrasto (1975). Jääkäriliitto ry. Sotatieteen laitoksen julkaisuja XIV. Vaasan kirjapaino oy.
Uola, Mikko (2007). ”Martola, Armas-Eino” teoksessa Klinge, Matti (toim.) Suomen Kansallisbiografia. SKS, Helsinki.
Uola, Mikko (2007). ”Palojärvi, Väinö” teoksessa Klinge, Matti (toim.) Suomen Kansallisbiografia. SKS, Helsinki.