Suojeluskuntajärjestö oli niin merkittävä etenkin sen koon vuoksi: jäseniä oli paljon ja paikallisosastoja käytännössä kaikkialla Suomen alueella. Jo järjestön virallisen perustamisen vuonna 1918 jäseniä oli hyvin paljon, lähes 60 000, mikä on erittäin suuri luku, kun ottaa huomioon, että suojeluskuntia ei vielä ollut läheskään kaikilla paikkakunnilla. Seuraavana vuonna, 1919, jäsenmäärä kasvoi huimasti, yli 90 000 tuhanteen. Tämä on selvä osoitus siitä, että nuoren itsenäisen valtion turvaaminen tuntui yleisesti tärkeältä. Kun muutama vuosi vierähti, alkoivat sodan muistot varmasti jo hieman hälvetä, eikä varmasti myöskään vapaaehtoisen maanpuolustuksen tarve tuntunut enää niin välttämättömältä kuin ennen. Suojeluskuntajärjestön jäsenmäärä romahtikin vuoteen 1926 mennessä reiluun 77 000 jäseneen. Vuoden 1927 suojeluskuntalain jälkeen jäsenmäärä lähti taas nousuun, ylittäen 100 000 jäsenen rajan 1936. Sodan uhka ja viimeistään talvisota 1939 näyttää kirkastaneen suojeluskuntatoiminnan tärkeyden suomalaisille, sillä vuonna 1941 jäseniä oli jo yli 120 000 ja suojeluskuntia 674! Jatkosodan ajan jäsenmäärästä ei ole tarkkaa tietoa, sillä pitkittynyt sota-aika käytännössä lamaannutti rauhanajan suojeluskuntatoiminnan. Merkittävä osa suojeluskuntalaisista oli joko rintamalla tai kotijoukkojen erilaisissa tehtävissä, kuten ilmavalvonnassa, joten muulle suojeluskuntatoiminnalle ei jäänyt aikaa.

Määräysten mukaan henkilö ei saanut samanaikaisesti olla suojeluskunnassa ja vakinaisessa väessä. Rauhan aikana suojeluskuntalainen poistettiin jäsenyydestä siksi aikaa kun suoritti varusmiespalvelustaan. Sota-aikana sotaväessä palvelleet eivät olleet suojeluskunnan jäseniä, jote järjestön jäsenmäärä oli tuolloin hyvin pieni.

Kirjallisuus:
Pylkkänen, Ali (2001). Suojeluskuntalaiset – keitä he olivat? Vapaaehtoisten maanpuolustajien sosiaalinen kerrostuneisuus 1917–1944. Maanpuolustuskorkeakoulu, sotahistorian laitos. Helsinki.