Suojeluskuntajärjestö perustettiin virallisesti vuoden 1918 asetuksella suojeluskunnista. Tässä asetuksessa määriteltiin ensimmäistä kertaa virallisesti ne kriteerit, joiden tuli täyttyä mikäli tietty henkilö toivoi pääsevänsä suojeluskuntalaiseksi. Keskeisiä jäsenyyden ehtoja olivat vapaaehtoisuus, ikärajan täyttyminen ja halu ylläpitää vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää.

Ennen vuoden 1918 suojeluskunta-asetusta, Venäjän vallan aikana ja vapaussodan melskeissä, suojeluskuntiin liittymisen kriteerit olivat olleet hyvinkin vaihtelevia, paikkakunnasta riippuen. Kaikkia jäseniä yleensä kuitenkin yhdisti halu taistella Suomen vapauden puolesta. Suojeluskunnat kokosivat yhteen ne vapaaehtoiset, jotka halusivat täyttää vallitsevan järjestysvaltatyhjiön sekä ne, jotka olivat valmiita tarttumaan aseisiin maan itsenäisyyden puolesta. Keskeinen tekijä oli siis vapaaehtoisuus, mikä säilytettiin myös läpi suojeluskuntajärjestön historian, vaikkakin etenkin järjestön alkuvaiheessa myös kannatusta suojeluskuntajärjestön pakolliselle jäsenyydelle löytyi. Vapaaehtoisuuden ideaali eli niin voimakkaasti suojeluskuntalaisten keskuudessa, että monet jopa pelkäsivät suojeluskunta-aatteen vaarantuvan, kun suojeluskunnat liitettiin lailla valtakunnan sotalaitoksen yhteyteen 1927. Ainakaan merkittävissä määrin näin ei kuitenkaan käynyt, vaan suojeluskuntajärjestö säilyi hyvinkin vetovoimaisena vapaaehtoisuuteen perustuvasta jäsenyydestä huolimatta.

Suojeluskuntalaisuudessa oli pohjimmiltaan kyse vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta, mikä merkitsi, että sen jäsenyyskriteerit olivat hyvin lähellä samoja kuin asevelvollisuudenkin. Suojeluskuntalainenhan joutuisi tosi paikan tullen sotaan. Näin ollen suojeluskuntiin ei voitu ottaa lapsia, minkä vuoksi alaikärajaksi säädettiin 17 vuotta, mikä oli sama kuin armeijan vapaaehtoisten alaikäraja. Varsinaista yläikärajaa suojeluskuntalaisuuteen ei ollut, mutta 40 vuotta täyttäneet siirtyivät porrastetun järjestelmän mukaisesti joko kannatusjäseniksi tai myöhemmin perustettuun suojeluskuntareserviin tai veteraaniluokkaan. Useissa suojeluskuntapiiressä toimi erilaisia ikämies- tai “old boys” -osastoja, kuten alla olevassa kuvassa.

Suojeluskuntatoiminta myös rajattiin ainoastaan miehille, aivan kuten tuon ajan armeijakin. Nuoremmat pojat saattoivat kuitenkin liittyä suojeluskuntien poikaosastoihin (vuodesta 1941 käytössä oli nimitys sotilaspojat). Suojeluskuntien sisarjärjestöön, Lotta Svärdiin, naiset toki saattoivat liittyä, mutta kyseessä oli erillinen järjestö, ei osa suojeluskuntia, vaikkakin järjestöt toimivat läheisessä yhteistyössä.

Kolmas merkittävä jäsenyyskriteeri oli kansalaisluottamus, eli jäseniksi otettiin vain sellaisia, joiden ”uskollisuuteen laillista yhteiskuntajärjestystä kohtaan voidaan luottaa”. Tämä tarkoitti käytännössä vasemmistolaisten (etenkin kommunistien) ja etenkin punakapinaan osallistuneiden rajaamista ulos suojeluskunnista. Näin voitiin varmistaa, etteivät vallankumoukselliset pääsisi soluttautumaan suojeluskuntajärjestöön. Kyseinen oletettu soluttautuminenhan olisi ollut armeijassa täysin mahdollista, sillä myös kommunistit ja muut vasemmistolaiset olivat asevelvollisia. Suojeluskunnista voitiin kuitenkin heidät rajata pois, mikä toisaalta varmasti posti kommunismin uhan järjestön sisältä, mutta toisaalta teki suojeluskuntajärjestöstä armeijaa valkoisemman organisaation, mikä puolestaan ylläpiti kuvaa suojeluskunnista luokka- tai ”lahtarikaartina”. Tilanne kuitenkin tasaantui hiljalleen Suomessa toteutetun yleisen liennytyspolitiikan ansiosta. Talvisodan aikana suojeluskuntain ylipäällikkö Malmberg pääsi jopa siinä määrin yhteisymmärrykseen sosiaalidemokraattisen puolueen kanssa, että julkaisi sekä vetoomuksen suojeluskuntien lehdessä Hakkapeliitassa sekä erillisen Kotijoukkojen esikunnan julkaiseman julistuksen, jossa kehotettiin ottamaan jäseniksi haluavat sosiaalidemokraattisen työväestön edustajat vastaan. Kovan luokan kommunisteja ei varmasti vieläkään olisi hyväksytty jäseniksi (syystäkin), mutta kyseessä oli silti merkittävä edistysaskel kohti laajempaa suojeluskuntalaisten jäsenpohjaa. Suotuisan kehityksen keskeytti kuitenkin jatkosota, jonka rauhanehdot toivat mukanaan suojeluskuntajärjestön kuoleman.

Suojeluskuntajärjestön alkuaikoina, heti vapaussodan jälkeen, oli koko järjestöön lyöty voimakas porvariston luokkakaartin leima. Tämä ennakkoluulo piti kuitenkin paikkansa vain osittain. On totta, että suojeluskuntalaiset halusivatkin erottautua sellaiseksi osaksi Suomen kansaa, joka uskoi itsenäiseen isänmaahan, ja vallitsevaan, perinteiseen yhteiskuntajärjestykseen. Ei kuitenkaan pidä lainkaan paikkaansa, että suojeluskuntalaiset olisivat olleet yksinomaan porvaristoon kuuluvia. Jäsenistön luokkatausta vaihteli merkittävästi suojeluskunnan kotipaikasta riippuen, ja lisäksi suojeluskuntajärjestön historian aikana tapahtui myös paljon ajan hengestä johtuvaa muutosta.

Suojeluskuntajärjestöä itseäänkin kiinnosti kysymys suojeluskuntalaisten luokkataustasta. Ennakkoluuloja poistaakseen suojeluskuntain yliesikunta toteutti vuonna 1933 jäsenistönsä ammatti- ja elinkeinorakenteesta laajan selvityksen, jonka mukaan yli puolet sen jäsenistä (52 %) oli taustaltaan maanviljelijöitä tai kalastajia. Toiseksi suurimman ryhmän (20 %) muodosti työväki ja palveluskunta, kolmannen (15 %) virkamiehet ja virkailijat ja neljännen (8 %) opiskelijat. Näin tarkasteltuna suojeluskuntajärjestö oli siis ennen kaikkea talonpoikainen järjestö, työväestön muodostaessa toisiksi suurimman osan. Tämä oli myös suojeluskuntajärjestön kannalta tärkeä havainto: kaikki työväenluokkaan kuuluvat eivät siis suinkaan olleet punaisia.

Myös tuoreimmassa historiallisessa tutkimuksessa (Ali Pylkkänen) on vahvistettu suojeluskuntajärjestön jäsenistön suurimmaksi ammattiryhmäksi talonpojat. Työväestön osuuden suuruus riippuu hyvin pitkälti siitä, ketkä kaikki rinnastetaan työväkeen. Ovatko esimerkiksi itsenäiset, omalla toiminimellä toimivat käsityöläisammatin harjoittajat, kuten sepät tai kirvesmiehet työväkeä vai keskiluokkaa? Samoin pienviljelijät, jotka usein viljelivät kesällä pientä maatilkkua ja talvisin toimivat tukkijätkinä savotoilla, olivat varmasti omastakin mielestään toisaalta maanviljelijöitä, toisaalta työväkeä. Jos siis työväen osuutta katsotaan suppeammin, oli sen osuus suojeluskuntien jäsenistöstä vain alle viidennes, mutta määrä on silti huomattava.

Toisaalta suojeluskuntien jäsenistöstä ei voi saada aivan todellista kuvaa, jos tarkastelee asiaa vain valtakunnallisesti. Suojeluskunnat toimivat hyvin erilaisilla paikkakunnilla, jolloin suojeluskuntien väliset erot jäsenten taustoissa muodostuivat huomattaviksi. Esimerkiksi mainittuna vuonna 1933, oli työväen osuus teollisuusalueiden suojeluskunnissa (kuten esimerkiksi Kymintehtaan suojeluskunta Kymenlaaksossa) yli 35 %, kun taas maalaissuojeluskunnissa työväestön osuus oli keskimäärin vain 12 %.

Myös aika muutti tilannetta. Koko valtakunnan osalta vuonna 1918 talonpojat olivat olleet selvästi suurin ryhmä (45 %) vuonna 1918. Vuonna 1944 osuus oli enää 26 %. Samaan aikaan työväen osuus nousi 14 prosentista 32 prosenttiin. Tämän voidaan katsoa johtuneen suojeluskuntajärjestön suosion kasvusta ja onnistuneesta liennytyspolitiikasta, sillä työväkeä toki oli Suomessa enemmän kuin talonpoikia. Jos kehitys olisi jatkunut samanlaisena, olisi suojeluskuntajärjestöstä voinut muodostua hyvinkin tarkasti suomalaisten yleistä luokkajakoa heijasteleva järjestö, jolloin siinä ei olisi enää ollut suurta kontrastia verrattuna asevelvollisuusarmeijaan.

Kirjallisuus
Selén, Kari & Pylkkänen, Ali (2004). Sarkatakkien armeija. Suojeluskunnat ja suojeluskuntalaiset 1918–1944. WSOY, Helsinki.
Selén, Kari (2001). Sarkatakkien maa. Suojeluskuntajärjestö ja yhteiskunta 1918–1944. WSOY, Helsinki.
Pylkkänen, Ali (2001). Suojeluskuntalaiset – keitä he olivat? Vapaaehtoisten maanpuolustajien sosiaalinen kerrostuneisuus 1917–1944. Maanpuolustuskorkeakoulu, sotahistorian laitos. Helsinki.