Maailmansotien välillä toiminut Suojeluskuntajärjestö sai alkunsa niistä vapaaehtoisista joukoista – suojeluskunnista, jotka vapaussodassa keväällä 1918 muodostivat valkoisen armeijan rungon. Sodan päätyttyä toukokuussa joukot kotiutettiin, mutta uhka vastaitsenäistyttyä Suomea kohtaan ei ollut päättynyt. Maailmansota jatkui, maamme oli sotatilassa Neuvosto-Venäjän kanssa ja lisäksi maassamme esiintyi poliittista kiihotusta.
Armeijan kotiuttaminen oli katkaissut suojeluskuntien toiminnan, mutta Päämajassa oli näille jo keväällä hahmoteltu jatkoa. Sodan päätyttyä aseisiin jäisi vain yksi ikäluokka eikä armeijalla ollut reservejä. Suojeluskunnat voisivat siis täyttää tämän puutteen. Maakunnissa oli piirejä, jotka pitivät suojeluskuntien ylläpitämistä välttämättömänä, ja kesän 1918 aikana nämä piirit hahmottelivat perustettavalle suojeluskuntajärjestölle aatteellista ja maanpuolustuksellista perustaa ja tarkoitusta.
Valtiovalta päätti muodostaa vapaaehtoisen asevoiman (reservin). Elokuun 2. päivänä 1918 annettiin Asetus suojeluskunnista, jonka mukaan jokaiseen kuntaan oli perustettava suojeluskunta. Näiden tehtävänä oli hallituksen ohjeiden mukaan edistää kansan puolustuskuntoisuutta sekä turvata laillista yhteiskuntajärjestystä. Asetuksen mukaan valtiovalta olisi siis perustettavan aseellisen vapaaehtoisjärjestön johdossa.
Helsinkiin oli asetuksen mukaan perustettava suojeluskunta, mutta alku oli hitaampi kuin maakunnissa. Syksyn aikana oli vireillä ajatus turvavartiostosta, mutta kun aloitetta ei tehty, koulunuoriso ryhtyi toimeen. Helsingin Suomalaisen Lyseon toverikunta lähetti 22.10.1918 muille kouluille kutsun seuraavana päivänä pidettävään kokoukseen. Siinä perustettiin Koululaispataljoona, josta sittemmin tuli I/Sininen Rykmentti.
Turvavartiostoa ajaneet kokoontuivat viikkoa myöhemmin maaherra Bruno Jalanderin johdolla. Marraskuun 10. päivänä perustettiin Helsingin Suojeluskunta jonka päälliköksi kutsuttiin jääkärimajuri Unio Sarlin. Tieto suojeluskunnan perustamisesta aiheutti suuren innostuksen ja ilmoittautujien tulvan. Rauhanajan suojeluskunnasta ei yleensäkään ollut käsitystä, eikä vastaperustettu esikunta ehtinyt suunnitella organisaatiota. Esikunta joutui muodostamaan komppanioita – suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä sitä mukaan kun miehiä ilmoittautui. Marras- ja joulukuun aikana oli perusteilla kolme rykmenttiä, joissa kussakin ensimmäinen pataljoona oli valmis ja toinen muodostettavana. Rinnan näiden kanssa eri yhteisöt olivat perustamassa rykmenttiä, sekä mm viestikomppaniaa, ratsuväkiosastoa ja muutamia ”työpaikkayksiköitä”.
Helsingin Suojeluskunta oli saatava nopeasti taistelukuntoiseksi. Koulutus alkoi välittömästi Helsingin Arsenaalin luovutettua yksiköille aseet. Innostus oli suuri ja harjoituksia sekä oppitunteja oli useana päivänä viikossa. Harjoitukset pidettiin koulujen voimistelusaleissa ja pihoilla sekä kaupungin puistoissa, mm Johanneksen kentällä, Kaivopuistossa ja Kaisaniemessä. Koulutuksen tasoa testattiin jo joulukuun alkupäivinä, kun vastaperustettu suojeluskunta osallistui varuskunnan manöövereihin Munkkiniemessä.
Vuoden 1919 alussa Suojeluskuntajärjestölle luotiin piirijako, mutta pääkaupungissa syntyi ongelma suojeluskunnan suuren koon takia. Suojeluskunnan jäsenmäärä – lähes 2 000 miestä – oli suurempi kuin monen kunnan koko väkiluku. Heinäkuussa Helsingin suojeluskunnasta tehtiin suojeluskuntapiiri, mutta kesti neljä vuotta ennen kuin sen joukko-osastoista voitiin tehdä asetuksen mukaisia suojeluskuntia.
Sotilaskoulutus oli suojeluskuntien päätoiminta, ja siihen kuului suljettu järjestys (sulkeinen), avoin järjestys (= taistelukoulutus), asekäsittely ja ammunta.
Alkuinnostuksen jälkeen koulutusrytmi tasaantui joka viikko tai pari kertaa kuukaudessa pidettäviin tilaisuuksiin. Alkuvuosina koulutusta haittasi kouluttaja- ja ohjesääntöpula. Käytössä oli saksasta käännetty vanhentunut ohjesääntö sekä suojeluskuntien käsikirja, joiden ohjaama koulutus oli kaavamaista, kaiken innon tappavaa ”ketjutaktiikkaa”. Johtajapulaa poistettiin suojeluskuntaupseeri- ja ryhmänjohtajakursseilla. Kouluttajataito parani sitä mukaan kun suojeluskuntiin liittyi varusmiespalvelun suorittaneita reservinupseereita ja ryhmänjohtajia. Koulutustason nousuun vaikutti myös 1920-luvun puolivälissä valmistuneet jalkaväen harjoitusohjesääntö ja suojeluskuntien koulutusohje.
Vuosikymmenen vaihteen tienoolla luotiin yhtenäiset koulutustavoitteet, erikseen joka aselajille sekä eri henkilöstöryhmille. Oli alokaskoulutusta ja a-sotamieskurssin suorittanut oli lkp:ssa jo sijoituskelpoinen, reserviläiset saivat aselajinsa mukaista jatkokoulutusta, ja aliupseereille samoin kuin upseereille oli kertaus- ja täydennyskoulutusta.
Reservinupseereita oli runsaasti yli johtamistarpeen ja heitä varten Helsingissä perustettiin Upseerisuojeluskunta, jonka lisäksi joissakin suojeluskunnissa oli myös upseerikomppania.
Ampumakoulutusta haittasi aluksi sotasaaliskiväärien heikko taso, mutta jo 1920-luvun puoliväliin aikoihin huomattava osa oli kunnostettu. Suojeluskuntajärjestö loi oman yhdeksänosaisen kouluampumaohjelman, jossa 100 metriltä ammuttiin seisten, 150 m:ltä polvelta ja 300 m:ltä maaten. Vuosikymmenen vaihteessa luovuttiin tästä vanhahtavasta kolmiasentoammunnasta ja kaikilta etäisyyksiltä ammuttiin maaten. Ryhdyttiin myös ”viemään ammunta kentälle” kehittämällä taisteluammuntoja. Vuonna 1936 hyväksyttiin uusi perusampumaohjelma, jossa 11 ammunnassa koulutettiin mies tilanteenmukaiseen taisteluammuntaan. Aseiden parantuessa alkoi ampumaharrastus, jossa innoittajana olivat ampumamerkit, mieskohtaiset ja suojeluskuntien väliset kilpailut sekä ”pokaaliammunnat”. Kilpailutoiminnassa haluttiin laajentaa harrastuspohjaa ja miehiä kilpailutettiin sekä palkittiin heidän omalla tasollaan, SAL:n luokkajaon mukaisesti.
Vuonna 1927 annettiin laki suojeluskunnista, ja tämä muutti järjestön aseman. Järjestöstä tuli osa puolustusvoimia, rahoitus selkeni, palkatusta henkilöstöstä tuli valtion virkamiehiä ja suojeluskunnille voitiin antaa viranomaistehtäviä – mm. liikekannallepanovalmisteluja.
Suojeluskuntajärjestössä alkoi 1930-luvun alueellisen liikekannallepanojärjestelmän myötä syntyä mm. jalkaväki-, tykistö- ja pioneeripitäjiä, joiden suojeluskunnissa annettiin vastaavaa aselajikoulutusta. Helsingin Suojeluskuntapiiri oli vuodesta 1919 ollut poikkeus, sillä piirissä oli kaikkien aselajien suojeluskuntia, sekä vuodesta 1928 merisuojeluskunta ja vuosina 1930 – 1934 jopa ilmailusuojeluskunta.
Helsingin suojeluskunnissa oli vuonna 1920 noin 4 400 aktiivijäsentä, josta vahvuus putosi vuosikymmenen aikana noin 3 000 mieheen. Alkuinnostus ilmeisesti laantui ja jäsenmäärän vähenemiseen ehkä myös vaikutti sisäpoliittisen tilanteen tasaantumiseen ja luottamus Kansainliiton kykyyn luoda pysyvä rauha. 1930-luvulla jäsenmäärä nousi jyrkästi ja vuosikymmenen loppupuolella aktiivijäseniä oli taas yli 4500 miestä, mikä oli 2.7 % kaupungin miespuolisesta väestöstä – hieman alle maan keskiarvon. Suojeluskuntapiirissä oli lisäksi lähes 2000 kannattavaa jäsentä, joista moni oli ikääntynyt suojeluskuntalainen.
Helsingin suojeluskuntien määrä vaihteli jonkin verran parin vuosikymmenen aikana. Viimeisinä rauhanvuosina piirissä oli kolmisenkymmentä suojeluskuntaa, joiden jäsenmäärästä 30 % oli jalkaväkeä. Suojeluskunnista kaksi oli rykmenttejä, kahdeksan oli pataljoonan kokoista ja 17 oli komppanioita tai sitä suurempia yksiköitä.