Helsingin Suojeluskunnan perustaminen alkoi marraskuussa 1918. Samoihin aikoihin myös eräät virkamiespiirit ryhtyivät perustamaan omia suojeluskuntia. Syntyi Valtioneuvoston Komppania sekä Yliopistokomppania ja hieman myöhemmin Raatimiesten komppania. Tammikuussa 1919 nämä yhdistettiin pataljoonaksi, joka liitettiin Akateemiseen Rykmenttiin. Pysyviä suojeluskuntia sen sijaan perustivat rakennusmestarit vuonna 1919, Valtion Lentokonetehtaan henkilöstö 1930, rautatieläiset 1931 sekä Helsingin raitioteiden henkilökunta 1933.

Pioneerisuojeluskunta

Helsingin suomen- ja ruotsinkielisissä rakennusmestariyhdistyksissä suunniteltiin jo marraskuussa 1918 joukkoliittymistä suojeluskuntaan. Helmikuussa 1919 perustettiin Pioneerikomppania, jossa annettaisiin rakennusalan ammattimiehille pioneeri- ja erityisesti linnoittamiskoulutusta ja näin hyödynnettäisiin heidän tietojaan ja kokemustaan maanpuolustuksen hyväksi. Komppaniaan liittyi heti 120 miestä, joista rakennusmestarit muodostivat kolme joukkuetta ja neljännessä olivat insinöörit, arkkitehdit ja TKK:n oppilaat.

Koulutus lähti vireästi liikkeelle, ja tähän vaikuttivat erityisesti komppanian johtohenkilöt: Venäjän armeijassa linnoitusupseerikoulutuksen saanut majuri Johan Chr. Fabritius ja TKK:n professori, diplomi-insinööri Arvo Lönnroth, myöhemmin TVH:n pääjohtaja. Komppanian sotateknilliseen koulutukseen kuului mm. räjäyttämis-, sillanrakennus- ja tienrakennustekniikkaa sekä kenttätyöt ja jopa linnoitusvyöhykesuunnitelmien laatiminen.

Vuonna 1925 komppanian toiminnassa tapahtui lähes romahdus, joka suurelta osin johtui uusista koulutusohjeista. Erikoisaselajeissa painopisteen tuli olla jalkaväkikoulutuksessa, ja erikoiskoulutusta annettaisiin vain sen ohessa. Varttuneessa iässä olleet rakennusalan miehet jäivät kotiin, he olivat liittyneet suojeluskuntaan sotatekniikan eikä jalkaväkikoulutuksen takia.

Syksyllä 1929 päästiin yhteisymmärrykseen teknisen henkilöstön tarpeellisuudesta ja Pioneerikomppania herätettiin henkiin. Jääkärieversti ja diplomi-insinööri Edvard Hanell (myöh. kenraaliluutnantti) laati komppanialle koulutusohjelman, joka keskittyi pioneerikoulutukseen kertaus- ja täydentävine jatkokoulutuksineen. Nuorille miehille annettiin varusmiestasoinen perus- ja pioneerikoulutus. Vuonna 1935 Pioneerikomppanian nimi muutettiin Pioneerisuojeluskunnaksi ja samalla muodostettiin kolme perusyksikköä, Upseeri- ja Pioneeriteknikko-osastot sekä nuorten miesten 1./Pion.Sk.

Pioneerikomppania teki vuonna 1929 aloitteen, joka koski koko Suojeluskuntajärjestöä.

Sodan ajan linnoitustöiden johtajista ja pioneeriupseereista tulisi olemaan huutava puute, vaikka massamme oli suuri määrä rakennusalan käytännön johtajia – rakennusmestareita. Nämä olivat sotilasarvoltaan pääasiassa alikersantteja – sotamiehiä, ja aloite koski eri aselajeissa palvelleiden mestareiden kouluttamisen kenttävarustustöiden johtajiksi. Komppania sai tehtäväkseen kurssien järjestelyn ja jääkärieversti Hanell laati monipuolisen koulutusohjelman, jonka suorittamiseen suojeluskuntalaiselta kului yli kahden vuoden vapaa-ajat. Koulutus aloitettiin vuonna 1930 ja suojeluskuntapioneeriteknikoiksi ylennettiin 104 miestä, joista 66 helsinkiläistä, muut olivat Viipurin, Oulun ja Pohjois-Hämeen suojeluskuntapiireistä. Talvi- ja jatkosodassa lähes kaikki sk.pioneeriteknikot palvelivat linnoitusrakennus- ja pioneerijoukoissa, kolme kohosi komppanian päälliköksi ja neljä jopa pataljoonan komentajaksi.

Ilmailusuojeluskunta

Valtion Lentokonetehdas sijaitsi 1930-luvulla Helsingin Suomenlinnassa ja Santahaminassa. Tehtaan suojeluskuntalaisissa heräsi ajatus oman suojeluskunnan perustamisesta ja Itsenäisyyspäivänä 1930 perustettiin Ilmailukomppania, vuodesta 1934 Ilmailusuojeluskunta.

Varsinainen suojeluskuntatoiminta taisi jäädä vähäiseksi, mutta kun taitoa oli, niin suojeluskuntalaiset rakensivat harrastustyönä kaksitasoisen Sääski-lentokoneen. Yliesikunta tuki hanketta rahoittamalla moottorin ja rakennusaineiden hankinnan. Työ kesti vain runsaan vuoden ja vesitaso OH-HEA luovutettiin suojeluskuntajärjestölle elokuun 14. päivänä 1931. Koneella oli epäonnea. Helmikuussa 1934 kone vaurioitui laskeutuessaan Laajalahden jäälle ja seuraavana vuonna kone tuhoutui moottorin sammuessa yölennolla. Lentäjät selviytyivät Suojeluskuntain Päällikön antamalla muistutuksella.

Lentokonetehdas siirrettiin Tampereelle vuonna 1936 ja ilmailusuojeluskunta lakkautettiin joulukuun 15. päivänä.

Rautatiesuojeluskunta

Rautatiesuojeluskunnalla oli 16 vuotta kestävä ”esivaihe”. Huhtikuussa 1918, eli kaksi viikkoa Helsingin valtauksen jälkeen, perustettiin Suomen Valtionrautateiden (S.V.R.) Suojeluskunta huolehtimaan vartiopalveluksesta rautateiden alueella. Rautatieläiset liittyivät joukolla suojeluskuntaansa, joka heinäkuussa kasvoi 1 000 miehen pataljoonaksi. Ajatuksena oli laajentaa vartiointi valtakunnalliseksi, mutta tämä kariutui elokuun 2. päivänä 1918 annettuun suojeluskunta-asetukseen. Rautatiepataljoona liitettiin helmikuun 14. päivänä 1919 Helsingin Suojeluskuntaan, ja eräiden välivaiheiden jälkeen siitä tuli syksyllä 1919 III/Sininen Rykmentti.

III/SR:n alkuvahvuus oli 330 miestä ja pataljoonassa oli kolme kiväärikomppaniaa, konekiväärikomppania sekä aluksi myös soittokunta. 1920-luvulla into laimeni eikä jalkaväkikoulutus välttämättä kiinnostanut rautatieläisiä. Jäsenmäärä laski ja 1.1.1930 pataljoona supistettiin Siniseksi Erilliseksi Komppaniaksi.

Rautatiesuojeluskuntalaisten sekä rautatieviranomaisten näkemyksen mukaan tulisi Suojeluskuntajärjestöön perustaa rautatieyksiköitä. Helsingin Rautatiesuojeluskunta perustettiin 1.1.1936 ja SEK:n miesten lisäksi siihen liittyi toistasataa uutta jäsentä. Suojeluskuntalaiset sijoitettiin koulutustasonsa mukaisesti neljään yksikköön, 1.K:ssa olivat reserviläiset ja 2.K:ssa nostomiehet sekä kokonaan vapautetut, lisäksi oli upseeriosasto ja veteraaniosasto.

Rautatiekoulutus oli monipuolinen ja siihen kuului ”sotilasjunien kokoonpanossa esille tulevat tehtävät” sekä muina koulutusaiheina mm. palontorjunta, kaasusuojelu, lääkintä ja ensiapu, viestipalvelu sekä hävitystyöt. Leiripäiville valittiin jokin teema kuten radankorjaus, kuormauslaiturin teko ja aseman ilmatorjunta.

Rautatiesuojeluskuntalaisten talous ei perustunut tavanomaiseen tapaan, eli liike-elämän sponsorointiin, vaan Rautatiehallitus tuki heitä rahallisesti sekä luovutti käyttöön tarvittavat toimitilat. Rautatieläisillä oli myös vankka tukijajoukko, kannattavia jäseniä oli yleensä 250 – 300 henkilöä ja näistä tavallisesti puolet oli naisia.

Avdelta Kustartilleriskyddskåren

Helsingin Raitiotie- ja Omnibus-O/Y:n miehet olisivat halunneet kuulua suojeluskuntaan, mutta työpaikan luonne asetti rajoituksia. Raitiotiehenkilökunnalla ei työvuorojensa takia ollut mahdollisuuksia toimia tavanmukaisissa suojeluskunnissa tai käydä kursseja, joissa oli kiinteä ohjelma. Henkilökunnan esityksestä piiripäällikkö suostui uuden kaksikielisen suojeluskunnan perustamiseen, ja maaliskuun 11. päivänä 1933 muodostettiin Spårvägspersonalens Skyddskår (och samma på finska). Oli kuitenkin pelättävissä, että noin 50 miehen suojeluskunnasta ei tulisi elinkelpoinen, jos sen pohjana olisi vain tietyn työnantajan voittopuolisesti ruotsinkielinen henkilöstö. Suojeluskunnasta tehtiin helmikuussa 1937 Erillinen Rannikkotykistösuojeluskunta, jolloin rannikkotykistön ruotsinkieliset reserviläiset saivat oman suojeluskunnan. Oli yllättävää, että tähän suojeluskuntaan liittyi myös ruotsinkielisiä ylioppilaita.

AvdKaSk:lla oli kiinteä yhteistoiminta Rannikkotykistösuojeluskunnan ja Rannikkotykistörykmentti 1:n (RTR 1) kanssa, ja molemmat rannikkotykistösuojeluskunnat noudattivat samaa koulutusohjetta.

AvdKaSk kuului Puolustusvoimien suojajoukkoihin samoin kuin Meri- ja Rannikkotykistösuojeluskunnat sekä ErKKK. Tsekkoslovakian kriisin aikana keväällä 1938 myös osa Helsingin ”sporakuskeista” oli linnakkeilla puolustamassa puolueettomuuttamme.