Suojeluskuntia perustettaessa marraskuussa 1918 innostus oli Helsingissä suuri, ja jäseniksi oli pyrkimässä tuhansia miehiä. Helsingin Suojeluskunta ryhtyi muodostamaan jalkaväkirykmenttejä, ja samanaikaisesti toimeliaat helsinkiläiset perustivat näiden rinnalle tarpeellisiksi katsomiaan yksiköitä. Marraskuussa perustettiin Ratsuosasto sekä Tarkka-ampujakomppania ja keväällä 1919 Cykelkompaniet. Vielä niinkin myöhään kun vuonna 1938 perustettiin Jääkärisuojeluskunta.
Ratsastusta harrastavilla helsinkiläisillä oli tiettyä valmiutta suojeluskuntatoimintaan. Helsingin Kenttäratsastajilla oli jo syksyllä 1917 pieni ratsuosaston järjestyksenpitoa varten ja vapaussodan alkaessa helsinkiläiset muodostivat Kirkkonummella toimivan ratsastavan tiedusteluryhmän. Helsingin valtauksen jälkeen Jääkäriprikaatissa oli jonkin aikaa helsinkiläinen ratsuosasto.
Marraskuun puolivälissä 1918 kolmisenkymmentä miestä perusti Helsingin Suojeluskunnan Ratsuosaston, sittemmin Ratsuväkisuojeluskunnan. Ensimmäisen kolmen vuoden aikana toiminta oli lähes yksinomaan ratsastuskoulutusta. Keskiviikkoiltaisin oli ratsastusharjoitus Hippodromissa (nyk. Kisahallin kohdalla) ja lauantaisin oli ”eskadroonaharjoitus” Kampin alueella. Koulutus oli tasokasta, sillä puolentoista vuoden aikana osaston päällikkönä oli kansainvälisestikin kuuluisa ratsastusasiantuntia eversti J.V.R Forssell.
Alkuvuosina suojeluskuntalaisella tuli olla oma hevonen, mikä rajoitti aktiivijäsenten määrän. Ratsuhevosilla oli tallit Kampin kentän naapurustossa ja syksystä 1921 alkaen ”kasakkakasarmien” talleilla Mannerheimintien varrella, nyk. hotelli Scandic Intercontinentalin kohdalla. Talleille otettiin myös ulkopuolisten ratsuja ehdolla, että niitä sai käyttää myös koulutuksessa.
Vuoden 1922 päällikkövaihdoksen jälkeen koulutuksen painopiste siirtyi kenttäpalvelukseen, tiedustelupalveluun ja kartanpiirtämiseen. Osaston pienuuden takia voitiin ratsuväen taistelua ja muuta toimintaa käsitellä vain teoreettisesti. Ratsuosastolle ryhdyttiin myös antamaan jalkaväen taistelukoulutusta Meilahden maastossa. Ajoittain pidettiin lisäksi yhteisharjoituksia polkupyöräkomppanian kanssa. Ratsumiehiä tutustutettiin Helsingin ympäristöön muodostamalla tiedustelupartioita, joiden sunnuntaiset retket ulottuivat mm Leppävaaraan ja Kauniaisiin.
Ratsumiehen pääaseena oli kivääri. Maailmansotien välisenä aikana sapeli oli vielä ratsuväen taisteluväline ja Ratsuväkisuojeluskunta hankki Saksasta 51 sapelia, joista sittemmin on tullut harvinaisia keräilyesineitä.
1930-luvun alussa ratsumiesten tehtävät selkenivät. Sodanajan divisioonassa tuli olla ratsuväkieskadroona, myöhemmin kevyt osasto, ja liikekannallepanossa sk.ratsumiehet sijoitettaisiin näihin. Uudet vaatimukset muokkasivat ratsuväen koulutusohjeita, joissa erityisesti korostui taistelu jalkaväen tapaan. Ratsuväkisuojeluskunnan jäsenkunta muuttui lkp-tehtävien takia, sillä jäseniksi hyväksyttiin vain ratsuväessä varusmiespalveluksen suorittaneita. Ratsumiesten keski-ikä nousi, mutta ratsastuksen alkeiden opetus väheni.
Ratsuväkisuojeluskunnan jäsenmäärä pysyi toistakymmentä vuotta alle 50 miehen. Vasta vuodesta 1935 alkoi nousu niin, että viimeisenä rauhanvuotena vahvuus vastasi jo lähes eskadroonaa. Jatkuvana pulmana oli saada riittävästi hevosia harjoituksiin. Varuskunnan apu oli riittämätön ja suojeluskunnan oli hankittava varoja hevosten vuokraamiseen Keskustalli Oy:ltä. Huomattavaa rahallista tukea saatiin Lottaosasto I:ltä, mutta oli aikoja jolloin jäsenet itse maksoivat osan kustannuksista – rasite jota ei ollut muissa suojeluskunnissa.
Marraskuussa 1918 perustettiin myös Tarkka-ampujakomppania. Tarkoituksena kaiketi oli, [pilkku pois] jatkaa entisten tarkka-ampujapataljoonien perinteitä. ”Vanhan väen” lakkauttamisesta oli kulunut vain 20 vuotta, ja nuorimmat tarkka-ampujat olivat vasta keski-ikäisiä.
Komppania toimi vireästi, mutta 1920-luvun kuluessa jäsenmäärä aleni sadan paikkeille, eikä ollut koulutuksellisesti eikä taloudellisesti edullista pitää supistunutta yksikköä erillisenä. Komppania liitettiin Ikämiessuojeluskuntaan sen kolmanneksi komppaniaksi, ja Helsingin vanhimpiin kuuluvana yksikkö sai säilyttää nimensä. IMSk kasvoi piirin suurimmaksi suojeluskunnaksi, siinä oli parhaimmillaan toistakymmentä yksikköä, mutta kolmannen kiväärikomppanian nimi oli aina Tarkka-ampujakomppania.
Cykelkompaniet perustettiin keväällä 1919, ja esikuvana saattoi olla vapaussotaan osallistuneen saksalaisdivisioonan polkupyöräpataljoona. Komppania oli piirin pienimpiä, sen vahvuus oli vain 50 – 70 miestä. Jäsenistön ikäjakauma ja sijoittuminen yhteiskuntaluokkiin oli poikkeuksellisen laaja: se ulottui virka- ja toimihenkilöistä koulupoikiin ja jopa työläisnuorukaisiin. Ensimmäisen vuosikymmenen aikana komppaniassa oli upseeriryhmä ja 4 – 5 polkupyöräryhmää, mutta 1930-luvulla siirryttiin joukkuejakoon – oli upseerijoukkue sekä vanhempien ja nuorempien miesten joukkueet.
Koulutuksessa pyrittiin keveiden joukkojen toimintaan, mutta siihen tarvittiin liikuntavälineitä. Vuoteen 1924 mennessä komppania oli lahjoituksina ja piiriesikunnan tukemana hankkinut 50 suksiparia sauvoineen ja 75 polkupyörää.
Koulutuksen pääteemana oli jalkaväen taistelu, mutta polkupyörät antoivat mahdollisuuden ulottaa harjoitukset hyvin laajalle alueelle. 1920-luvun lopulla ryhdyttiin tekemään viikonlopun pituisia retkiä Etelä-Uudellemaalle, ja yhteistoimintaa oli usein Ratsuväkisuojeluskunnan sekä Kirkkonummen suojeluskunnan ratsuosaston (“Kyrkslätts Ulaner”) kanssa. 1930-luvulla retket laajennettiin polkupyörämarsseiksi tai erityiseksi ”rörliga cykelkursen”, jossa pitkien päivämarssien lomassa oli taisteluharjoituksia paikallisten suojeluskuntien kanssa. Komppania lienee suojeluskuntapiirin ensimmäinen, jossa aloitettiin järjestelmällinen hiihtokoulutus – ruotsalaisen esikuvan mukaisesti.
Cykelkompaniet piti usein leirejä eri puolilla Uuttamaata. Leirit saattoivat olla omia, esimerkiksi Gullön saarella tai Lohjalla, mutta lisäksi pidettiin yhteisleirejä Nylands Södra sk.distriktin kanssa Hankoniemen Syndalenissa ja Kaarelan Malminkartanossa.
Vuonna 1938 perustettiin Jääkärisuojeluskunta ylläpitämään Jääkäripataljoona 27:n perinteitä suojeluskuntajärjestössä. Jäseniksi hyväksyttiin vain Helsingissä asuvia evp.jääkäriupseereita ja -aliupseereita sekä jääkärien poikia. Rekrytointipohjan suppeuden takia jäsenvahvuus oli alle sadan miehen.
Jääkärisuojeluskunnan jäsenet jaettiin koulutuksellisesti kahteen ryhmään. Seniorit eli jääkärit olivat yli 45-vuotiaita ikämiehiä, ja heidän ohjelmaansa kuuluivat pääasiallisesti yleistietoutta lisäävät luennot sekä kilpailumieltä ylläpitävät kivääri- ja pistooliammunnat. Juniorit eli nuoret suojeluskuntalaiset kävivät alokas- ja a-sotamieskurssin sekä osallistuivat myös edellä mainituille luennoille.
Jääkärisuojeluskunnan seniorijoukko oli nopeasti ikääntymässä ja jatkuvuuden varmistamiseksi perustettiin junioreista, jääkärien pojista, poikaosasto. Sen vahvuus oli puolisensataa nuorta.