Syksyllä 1918 Helsingin Suojeluskunta ryhtyi perustamaan kolme jalkaväkirykmenttiä sekä tykistöä. Näiden rinnalle helsinkiläiset innostuivat perustamaan yksiköitä, joiden pohjana oli jokin yhdistys, työpaikka tai ammattikunta. Varhain havaittiin, että myös harrastus voisi olla suojeluskuntayksikön pohjana.
Moottorointi oli jo tehnyt tuloaan, ja Suomessa oli tuhatkunta henkilöautoa sekä puolisentuhatta kuorma-autoa. Maahamme oli perustettu Suomen Automobiili-klubi sekä Suomen Moottoriliitto, ja autoista innostuneet halusivat muodostaa moottoriyksikköjä myös suojeluskuntiin. Kenneltoiminta oli vakiintunut Suomessa ja maailmansota oli herättänyt koirankasvattajien kiinnostuksen sotakoiriin. Järjestöelämään kuului torvisoitto, ja mitä olisivat esimerkiksi vapaapalokunnat olleet ilman soittokuntiaan. Myös suojeluskunta tarvitsi soittokuntia juhlistamaan paraatejaan ja juhliaan.
Maailmansodassa moottoriajoneuvot olivat osoittaneet käyttökelpoisuutensa, ja kesällä 1919 perustettiin koko maata käsittävä Suojeluskunnan Moottorijoukot. Helsingissä toimi Moottorijoukkojen Helsingin Osasto eli Automobiilikomennuskunta. Valtakunnallinen hajanainen organisaatio oli epäonnistunut ja seuraavana vuonna Helsingin Osasto alistettiin Yliesikunnalle. Tämäkin johtosuhde oli epäonnistunut, sillä osasto jäi suojeluskuntapiirin toiminnan ulkopuolelle. Keväällä 1924 osasto alistettiin piiripäällikölle nimellä Hel.Sk.piirin Moottorikomppania, vuodesta 1934 Autosuojeluskunta.
Koulutukseen kuului ajo- ja liikenneopetusta, ja varsinkin alkuaikoina koulutus painottui auton rakenne- ja tekniikkaoppiin. Vuonna 1933 vahvistettiin uusi koulutusohjelma ja silloin aloitettiin myös kurssimainen koulutus, joista mainittakoon a-luokan autosotamieskurssi, autonkorjauskurssi sekä kolonnanjohtajakurssi.
Erikoiskoulutuksen lisäksi miehillä oli normaali taistelukoulutus, mutta autonkuljettajille vahvistettu pistooliaseistus aiheutti poikkeaman ampumakoulutuksessa. Parabellum-pistoolien hankinnan kustansivat Helsingin Lotta Svärd Os IV sekä Suomen Sokeri. Komppanialle lahjoitettiin myös kaksi Bergmann-konepistoolia.
Komppania tarvitsi ajoneuvokalustoa sekä koulutuksessa että kuljetussuoritteisiin. Suojeluskuntapiiri omisti vain pari hyötykäyttöön hankittua autoa, jotka riittivät vain ajo- sekä rakenne ja huoltokoulutukseen. Komppania joutui täysin tukeutumaan helsinkiläisiin yrityksiin, jotka auliisti lainasivat autojaan – jopa arkipäivisin. Vuodessa ajokertojen määrä saattoi nousta jopa 350:een. Komppanian näkyvimpänä toimintana oli joukkojen kuljettaminen leireille ja harjoituksiin ja esimerkiksi vuoden 1926 suuressa syysmanööverissä lainassa oli peräti 70 moottoriajoneuvoa. Joka vuosi järjestettiin kaksipäiväiset kolonna-ajoharjoitukset. Komppania osallistui myös muiden piirien järjestämiin harjoituksiin sekä tiedustelumatkoihin, mm. Karjalan kannaksella ja Kymenlaaksossa. Yhteistoiminta mm. Suomen Automobiili Klubin kanssa oli hyvin kehittävää. 1920-luvun alkupuolelta alkaen järjestettiin mm. Itä- ja Keski-Suomeen ulottuvia maantiekilpailuja. 1930-luvulla osallistuttiin myös Dirt-Track- kilpailuihin, joihin kuuluivat sekä maantiekilpailu että tarkkuusajo.
Maailmansodassa oli saatu hyviä kokemuksia sotakoirien käytöstä. Suojeluskuntiin oli liittynyt innokkaita koiranomistajia ja kasvattajia, ja he päättivät aloittaa sotakoirien ja niiden ohjaajien koulutuksen. Syksyllä 1920 perustettiin Sotakoirakomppania, josta vuonna 1926 tuli Sotakoirasuojeluskunta. Yksikkö oli piirin pienimpiä, alkuvahvuus oli hieman yli 40 miestä sekä kolmattakymmentä koiraa.
Sotakoirien ja henkilöstön koulutus perustui lähes kymmenen vuotta pääasiassa ulkomaisista lähteistä koottuihin ohjeisiin ja kokemuksiin. Yhteyttä lienee myös ollut poliisilaitokseen, joka heti vapaussodan jälkeen aloitti palveluskoirien koulutuksen. Alkuaikoina toiminta keskittyi vartio- ja viestikoirien koulutukseen, mutta samanaikaisesti koulutettiin myös jokunen lääkintäkoira. Kokemuksen karttuessa koulutus jakautui kolmeen haaraan, saksanpaimenkoiria koulutettiin viesti- ja vetokoiriksi, dobermanneja ja airedale-terriereita koulutettiin viestikoiriksi ja bernhardilaiset vetokoiriksi.
Vuosikymmenen vaihteen tienoolla tiivistyi yhteistoiminta muihin palveluskoira-asiaa harrastavien laitosten ja yhdistysten kanssa, ja tämä pakotti laatimaan tasokkaita koulutusohjelmia sekä noudattamaan niitä määrätietoisesti. Komppania osallistui vuosittain järjestettäviin Suomen Kennelliiton ja sen Kennelklubien palveluskoirakilpailuihin ja -kokeisiin sekä Suomen Armeijan Koirayhdistyksen viestikoirakilpailuihin. Komppania osallistui myös Kennelliiton koiranäyttelyihin, ja järjestön vaikutuksesta ilmeisesti johtui, että suojeluskunta ryhtyi kasvattamaan pentuja viestikoirakannan nostattamiseksi.
Toimintaa haittasi koiratarhan puute sekä se, että lähes kaikki koirat olivat ”perhekoiria”. Yhteisharjoituksia voitiin pitää vain viikonloppuina eivätkä perheeseen kuulumattomat ohjaaja-kokelaat helposti saaneet otetta koirista. Koiratarha toteutui vasta viimeisenä rauhanvuotena. Herttoniemeen, Ikämiessuojeluskunnan majan yhteyteen rakennettiin myös koirala ulkoilutarhoineen ja huoltotiloineen. Varat vahtimestarin ja koiralan ylläpitoa varten saatiin pitämällä tilapäisesti ulkopuolisten koiria sekä myymällä koiranpentuja.
Muissakin suojeluskunnissa oli kiinnostusta sotakoiriin, ja niitä kokeiltiin mm. ahkioiden vetäjinä. Ikämiessuojeluskunnalla oli 1930-luvulla pieni sotakoiraosasto, mikä saattoi vaikuttaa koiratarhan perustamiseen.
Helsingin Suojeluskuntapiirin I/Vita Regementet, Rautatiepataljoona ja Ikämiespataljoona muodostivat touko- kesäkuussa 1919 soittokunnat soittokykyisistä ja -haluisista jäsenistään. Soittimet saatiin lainaamalla, vuokraamalla ja lahjoituksina. IMP vältti aluksi perustamiskustannukset ”liisaamalla” siviilisoittokunnan.
Aikaa myöten osallistuminen sekä sotilas- että soittoharjoituksiin osoittautui liian raskaaksi, varsinkin iäkkäimmille miehille, ja suojeluskuntapiiri perusti helmikuun 1. päivänä 1926 oman Soittokunnan. Tähän liittyi heti 30 miestä lakkautetuista pataljoonasoittokunnista ja perintönä tulivat myös soittimet ja nuotistot. Soittoharjoituksia ryhdyttiin pitämään säännöllisesti kaksi kertaa viikossa, ja lisäksi olivat soitto-oppilaiden harjoitukset.
Soittokunnan esiintyminen oli monipuolista, oli ”sotilassoittoja” sekä esiintymisiä viihdytys- ja propagandatilaisuuksissa. Palvelussoittoina pidettiin paraatisoitot sekä esiintymiset piirin ja suojeluskuntien vuosijuhlissa. Illanviettosoitoista voitiin ottaa pientä korvausta ”nuottien hankkimista varten”. Piirin valistusohjaaja ohjaili soittokunnan osallistumista näytös- ja propagandatilaisuuksiin sekä esiintymisiin yleisradiossa. Varsinkin kesäisin soittokunnalla oli monia julkisia esiintymisiä kuten konsertit Esplanadin kappelissa sekä puistokonsertteja keskikaupungin puistoissa. Merkittävimpiä tilaisuuksia oli vuoden 1937 konsertti Messuhallissa yhdessä Nylands Södra SK.distriktin soittokunnan kanssa.
Soittokunnan toiminta oli hyvin tiivistä, vuosittain kertyi keskimäärin 500 soittotuntia, mikä soittajilla saattoi merkitä tiiviimpää osallistumista kuin tavallisella rivisuojeluskuntalaisella.