Tässä kirjoitussarjassa on esitelty Helsingin Suojeluskuntapiirin suojeluskuntia ryhmitettynä mm. aselajin, ammattikuntien tai siviiliharrastusten pohjalta. Nyt esiteltävillä Viesti-, Lääkintä- ja Upseerisuojeluskunnilla oli myös yhteinen tekijä: samaa koulutusta annettiin piirin eräiden muidenkin suojeluskuntien yksiköissä.
N-Komppania, myöhemmin Viestisuojeluskunta perustettiin 11.11.1918 eli Helsingin Suojeluskunnan perustamista seuraavana päivänä. Viesti-käsitettä ei vielä ollut, joten aluksi käytettiin jääkärien Saksasta tuomaa Nachrichten-sanaa.
Viestikoulutusta kohtaan tunnettiin suurta mielenkiintoa, sillä komppania sai sen ajan oloihin nähden monipuolisen viestikaluston: kenttäpuhelimia, keskuksen, kohtuullisen määrän johdinta, lennättimen sekä vilkut eli signaalilamput. Komppaniaan liittyi heti toistasataa miestä, etenkin koululaisia ja opiskelijoita.
Koulutuksen pääteemana oli ”yhteyden vetoa kenttäpuhelimella”, eli kenttäjohdinlinjojen rakentamista, ylläpitoa ja korjausta sekä puhelinkeskuksen käyttöä. Sähköttäjäkoulutus oli oma koulutushaaransa, sillä ”morsetus”-taitoa tarvittiin lennätinkalustoharjoituksissa ja vilkutuksessa. Vilkkuja käytettiin suojeluskuntajärjestössä, vaikka kalustolla oli rajoituksensa peitteisessä maastossa. Menetelmä pääsi oikeuksiinsa pitkillä etäisyyksillä ja esimerkiksi vuoden 1925 sotaharjoituksen aikana toimi noin 10 km:n vilkkuyhteys Käpylästä Mellunkylään. 1930-luvulla täydennettiin ja paranneltiin koulutuskalustoa vastaamaan kehittyviä koulutustarpeita, ja VSk:lle hankittiin mm. tehokasta radiokalustoa.
Viestikomppania sai vuonna 1927 koulutusohjeet, jotka sisälsivät viestisotamiehen, a-luokan viestisotamiehen ja viestialiupseerin tutkintovaatimukset. Erikoiskoulutuksessa siirryttiin koulutusryhmiin, joita olivat: puhelin-, radio-, lennätin-, merkinanto- sekä mekanikkokoulutusryhmät.
Eräissä suojeluskunnissa muodostettiin puhelinryhmiä, joista aikaa myöten kehittyi viestiyksiköitä: Förbindelseavdelningen/OBB, Viestikomppania/IMSk, Viestipatteri/KTP ja Viestiosasto/USk. Koulutusta yhtenäistettiin yhteisissä harjoituksissa vaikka erilaisuutta oli. Jalkaväellä ja tykistöllä oli omat erikoistarpeensa ja VSk:n toiminta suuntautui ylempiin johtoportaisiin.
Lääkintähuollon ja -koulutuksen järjestäminen kesti kuusi vuotta, sillä suojeluskuntapiiri tasapainoili suojeluskuntien akuutin tarpeen ja keskitetyn koulutuksen välillä.
Marraskuussa 1919 piiriesikunta käski suojeluskuntia muodostamaan paarikuntia, ja näiden ensimmäinen yhteinen koulutustilaisuus järjestettiin seuraavana vuonna. Piiriesikuntalääkärin johtama korkeatasoinen kurssi kesti kaksi kuukautta ja siihen kuului myös sairaalaharjoittelua. Opetuskielenä oli ruotsi, ja kielivaikeuksien takia vain puolet läpäisi kurssin. Vuonna 1923 tehtiin uusi yritys. Paarikunnat koottiin erikoiskoulutusta varten muodostettuun Lääkintäharjoituskomppaniaan, mutta tämäkin kurssi epäonnistui liian tiiviin ohjelman takia. Onnistunein oli lääkäreiden perustana Sanitääriklubi, joka järjesti yhteisiä luentoja ja harjoituksia. Lääkintäaliupseereille ja -miehille järjestettiin myös mahdollisuus harjoitteluun varuskunnan joukko-osastojen sairastuvilla.
Lääkintäkomppania perustettiin 1.1.1927, ja se sai ensimmäiset jäsenensä poikkeuksellisesti komentamalla ja siirtämällä osan joukko-osastojen lääkintämiehistä. Päällystönä oli lääkäreitä ja komppaniassa oli aluksi suomen- ja ruotsinkieliset joukkueet. Vuoden kuluttua muodostettiin vanhempien ja nuorempien suojeluskuntalaisten osastot.
Vuonna 1928 hyväksyttiin lääkintähenkilöstön koulutustavoitteet ja ryhdyttiin – kuten muissakin suojeluskunnissa – pitämään miehistö- ja aliupseerikursseja. Kursseille osallistui myös kahden jalkaväkisuojeluskunnan, tykistön sekä mm. Käpylän ja Malmin suojeluskuntien lääkintämiehet. Aliupseereille ja korpraaleille pidettiin täydennys- ja kertauskursseja mm. sairaanhoito- ja kenttälääkintätekniikasta sekä kaasusuojelusta.
Koulutustoimintansa lisäksi komppania asetti lääkintähenkilöstöä piirin ja muiden suojeluskuntien harjoituksiin, ammuntoihin, marsseille, kilpailuihin ja leireille. Lääk.K järjesti myös omia lääkintämanöövereitä, jotka saattoivat olla myös yleisölle tarkoitettuja.
Vuonna 1935 komppaniasta tuli Lääkintäsuojeluskunta, jossa oli upseerikomppania sekä aliupseeri- ja miehistökomppania.
Ruotsinkieliset lääkintämiehet olivat komppaniassa vähemmistönä, ja helmikuussa 1938 perustettiin Avdelta Sanitetsskyddskåren. Koulutus jatkui yhteistoiminnassa Lääk.Sk:n kanssa, mutta harjoituksissa, ammunnoissa ja leireillä AvdSan. Sk osallistui ruotsinkielisten suojeluskuntien toimintaan.
Suojeluskuntajärjestön alkuaikoina oli puute päällystöstä, ja järjestö ryhtyi kouluttamaan suojeluskuntaupseereita omaksi tarpeeksi. Vajassa kymmenessä vuodessa tilanne muuttui päinvastaiseksi. RUK:ssa valmistui reservinupseereita niin paljon, että suojeluskunnissa kaikille ei riittänyt sijoituksia johtaja- ja päällikkötehtäviin. ”Ylimääräisille upseereille” oli järjestettävä mielekästä toimintaa ja vuosikymmenen loppupuolella yhdeksässä suojeluskunnassa oli upseeriosastot jatkokoulutusta varten.
Suojeluskuntapiiri keskitti upseerien jatkokoulutuksen Akateemiseen Pataljoonaan, johon syksyllä 1928 perustettiin suomenkielinen Upseerikomppania ja ruotsinkielinen Upseerijoukkue. Myöhemmin perustettiin vielä Tykistöjoukkue. Upseerien määrä kasvoi kasvamistaan, ja helmikuussa 1932 muodostettiin kahden jalkaväkikomppanian ja patterin vahvuinen Upseeriosasto/Akateeminen Pataljoona. Vajaan vuoden kuluttua nimitys muuttui Upseeripataljoona/ASk:ksi.
1.1.1934 pataljoona irrotettiin omaksi suojeluskunnaksi – Upseerisuojeluskunnaksi, jossa ennen pitkään oli viisi perusyksikköä. Kolmessa komppaniassa annettiin jalkaväkikoulutusta ja yhdessä huoltokoulutusta, viidentenä oli patteri. Lisäksi oli kolme erikoiskoulutusyksikköä, rannikkotykistö-, viesti- ja kranaatinheitinjoukkueet. 1930-luvun jälkipuoliskolla reserviupseerien määrä kasvoi jyrkästi ja tammikuussa 1937 USk laajennettiin rykmentiksi jonka pataljoonassa ja patteristossa oli yhtensä 11 yksikköä. Pataljoonassa oli kolme upseerikomppaniaa sekä Huoltokomppania, Kranaatinheitinosasto ja Taistelukomppania. Patteristossa oli kaksi patteria sekä Rannikkotykistöosasto ja Viestiosasto. Taistelukomppania oli poliisitehtävissä palveleville, sillä epäsäännöllinen työaika ei mahdollistanut osallistumista normaaliin suojeluskuntatoimintaan.
Koulutuksen painopiste oli taktiikassa ja johtamistaidossa. Teoriaa käsiteltiin oppitunneilla sekä luennoilla ja kenttätaitoa opittiin kartta- ja maastoharjoituksissa. Omakohtaista johtamisvarmuutta kehitettiin upseerien itsensä pitämillä oppitunneilla ja niiden kritiikillä. USk:n koulutusta johti Yliesikunnassa palveleva eversti Niilo Hersalo. Hän oli arvostettu kouluttaja, joka oli ollut kehittelemässä suojeluskuntien koulutusta vuodesta 1919 alkaen. Hersalon ansiosta koulutus oli erittäin tasokasta.
Upseerien jatkokoulutus ei siirtynyt kokonaisuudessaan USk:lle. Erikoisaselajina Lääkintäsuojeluskunta, Pioneerisuojeluskunta, Rautatiesuojeluskunta ja Cykelkompaniet säilyttivät upseeriyksikkönsä. Jalkaväkisuojeluskunnista ”kaksi suurta” Ikämiessuojeluskunta ja Oldboys-bataljonen pystyivät ylläpitämään omaa upseeriyksikköä.