Suojeluskuntien perustaminen ja vapaussota

Varsinais-Suomen suojeluskuntien perustamiseen vaikuttivat keskeisellä tavalla maakunnassa vuonna 1917 esiintyneet vakavat poliittiset levottomuudet. Monilla paikkakunnilla puhkesi keväällä maatalouslakkoja aikana, jolloin maassa alkoi jo muutenkin olla elintarvikkeista huutava puute. Ongelmat kärjistyivät Turussa, jossa paikallinen punakaarti painosti kaupunginvaltuustoa ja piti sitä toukokuussa vankinaan vaatiessaan valtuustoa tekemään mieluisiaan päätöksiä. Kaupungissa olleet, asukkaille jaettaviksi tarkoitetut Valion voivarastot ryöstettiin elokuussa. Kaikki tämä tapahtui kaupunkiin sijoitetun vahvan venäläisen sotaväen myötävaikutuksella.

Ensimmäisiä yrityksiä suojeluskuntain perustamiseksi Varsinais-Suomessa tehtiin jo keväällä 1917, kun Loimaalla perustettiin paikkakunnalla esitettyjen poliittisten uhkausten vuoksi suojelusjoukko. Turun suojeluskunta perustettiin 20. elokuuta 1917 Svenska inhemska teaterin lämpiössä pidetyssä kokouksessa. Aloitteen tekijänä oli tunnettu itsenäisyysmies, asianajaja Antti Mikkola, jonka valittiin kansanedustajaksi lokakuussa 1917, ja jonka punakaarti murhasi seuraavan vuoden helmikuussa Helsingissä. Johtaja Alpo Oka sekä varatuomarit Toivo Piintilä ja Johannes Nikkilä olivat laatineet sääntöluonnoksen suojeluskunnan perustavalle kokoukselle. Turun suojeluskunnan ensimmäiseksi sotilaalliseksi johtajaksi nimettiin vanhan väen upseeri, kapteeni Eugène Schönberg.

Turun suojeluskunnan toiminta oli kaupungissa olleen noin 4 000 -miehisen venäläisen varuskunnan varjossa erittäin vaikeaa, ja harjoitukset oli järjestettävä salaisesti. Myös aseista oli puutetta, ja niinpä suojeluskuntaharjoituksissa oli tyydyttävä muutamiin käsiaseisiin ja kumipamppuihin. Samoin oli puutetta pätevistä kouluttajista. Oli lähinnä turvauduttava vanhan sotaväen aliupseereihin, joskin myös Suomeen tulleet jääkärit Lahja Oksanen ja Kustaa Vuoksi toimivat jonkin aikaa Turun suojeluskunnan kouluttajina syksyllä 1917.

Olosuhteiden aiheuttamista vaikeuksista huolimatta kansalaisten hengen ja omaisuuden suojelemista pidettiin niin tärkeänä, että suojeluskuntatoiminta laajeni loppuvuodesta 1917. Suurimpaan osaan Varsinais-Suomen pitäjistä perustettiin suojeluskunta vuoden loppuun mennessä, viimeistään 1918 alkupuolella. Kaikilla maakunnan paikkakunnilla oli samat ongelmat kuin Turussakin: puuttui aseita ja kouluttajia, ja ennen muuta vastustaja oli paremmin varustettu ja aseistettu, kun se saattoi tukeutua maassa miehittäjänä olleeseen vieraaseen sotaväkeen.

Tilanne muuttui syksyn 1917 mittaan yhä pahemmaksi. Marraskuun lakko väkivaltaisuuksineen hajotti Turun suojeluskunnan, kun punakaarti vangitsi sen päällikön kapteeni Schönbergin. Vaikka hänet vapautettiin viikon kuluttua, hän ei enää jatkanut suojeluskunnan palveluksessa; majuri Schönberg kaatui maaliskuussa Suodenniemen rintamalla. Anarkia vain paheni joulukuussa, kun valtaosa Turun keskustan kauppaliikkeistä ryöstettiin. Alivoimainen suojeluskunta ei pystynyt ryöstelijöitä estämään.

Väkivaltaisuuksien leviäminen pakotti suojeluskuntatoiminnan järjestäytymään. Joulun tienoissa 1917 muodostettiin ensi kertaa Varsinais-Suomen suojeluskuntien ”lääninesikunta”. Se jakoi maakunnan yhdeksään piiriin: Vehmaa, Mynämäki, Rusko, Loimaa, Turku, Piikkiö, Salo, Kemiö ja Paimio. Piiripäälliköksi tuli Haminan kadettikoulun käynyt kapteeni Johan Christian Fabritius, joka oli vuonna 1912 eronnut Venäjän armeijasta venäläisten Suomea vastaan kohdistamien sortotoimien vuoksi.

Yksi merkittävimmistä Varsinais-Suomen suojeluskuntalaisten operaatioista oli jäänmurtaja Sammon valtaaminen venäläisiltä 26. tammikuuta 1918. Valtauksen hoitivat veljekset Edgar ja Berndt Grönblom, merenkuluntarkastaja Arvi Rusko ja johtaja Alpo Oka yhdessä jäänmurtajan kapteenin I. A. Rosqvistin kanssa. Venäläisiltä vallattu Sampo osallistui sittemmin helmikuussa 1918 jääkärien kuljettamiseen kotimaahan sekä aseiden kuljettamiseen hallituksen joukoille.

Kun punakaartin kapina alkoi tammikuun lopussa 1918, lähes koko Varsinais-Suomi jäi punakaartin valtaan. Osa Turun ja lähiseutujen suojeluskuntalaisista siirtyi tuolloin Uuteenkaupunkiin. Sinne kokoontuneet suojeluskuntajoukot lähtivät Fabritiuksen johdolla kohti Ahvenanmaata. Marssi sohjoisen jään ylitse oli erittäin vaikea, mutta Ahvenanmaalle päästyään joukot valtasivat venäläisiltä Prästön lennätinaseman. Sen jälkeen Godbyssä käytiin kaksi menestyksellistä taistelua venäläisjoukkoja vastaan. Venäläisten rakentamat Boxön ja Saggön linnakkeet päätyivät suojeluskuntalaisten haltuun.

Suojeluskuntajoukot olisivat epäilemättä onnistuneet karkottamaan venäläiset Ahvenanmaalta, mutta ruotsalaisten väliintulo esti suojeluskuntalaisten suunnitelmat. Ahvenanmaalla maihin nousseet ruotsalaiset saivat suojeluskuntalaiset luovuttamaan aseensa väärentämällä ylipäällikkö Mannerheimin käskyn. Aseista riisutut miehet kuljetettiin sen jälkeen Tornion kautta Suomeen, jossa he liittyivät Satakunnan rintamalla taisteleviin hallituksen joukkoihin.

Vårdössä muodostettiin helmikuussa Saariston Vapaajoukko luutnantti Otto Wahlroosin johdolla. Tähän joukkoon kuului sekä ahvenanmaalaisia, Turun saariston miehiä sekä myös mantereelta tulleita. Joukko valtasi kevättalven kuluessa Turun saariston ja marssi 12. huhtikuuta ruotsalaisen luutnantin, kreivi Carl August Ehrensvärdin johdolla vapautuneeseen Turkuun, jossa se riisui aseista siellä olleet venäläiset miinanraivausalukset. Punakaarti oli paennut kaupungista päivää ennen Vapaajoukon tuloa.

Turun suojeluskuntapiiri 1918‒1925

Suojeluskunta, jota nyt kutsuttiin suojelusvartioksi, aloitti Turussa toimintansa kaupungin vapautumisen jälkeen ja järjestäytyi vapaussodan päätyttyä. Turun suojeluskuntapiiri perustettiin 28. toukokuuta 1918, ja perustavassa kokouksessa olivat mukana useimmat Varsinais-Suomen suojeluskunnista. Kesän aikana piirin hallinto organisoitiin, ja kun 2. elokuuta annettiin ensimmäinen suojeluskunta-asetus, piirin toiminta saattoi toden teolla alkaa. Ensimmäisiä toimia oli erityisen harjoituskoulun perustaminen. Se tarkoitti käytännössä sitä, että suojeluskuntalaisia koottiin määräajoin harjoitusleireille oppimaan sotilaan taitoja.

Ensimmäiseksi maakuntapäälliköksi, kuten tuolloin sanottiin, nimitettiin kapteeniksi ylennetty kauppias Helmer Nieminen. Häntä seurasi vuonna 1921 piiripäällikkönä kapteeni Niilo Sigell (sittemmin kenraalimajuri Hersalo). Sigellin jälkeen piiripäällikkönä toimi jääkärimajuri Paul Henrichsson (sittemmin Kalle Mata). Apulaispiiripäällikkönä oli vuosina 1919‒1925 saksalainen, suomalaisjääkärien kouluttajana Lockstedtin leirillä toiminut everstiluutnantti Rainer Stahel, jonka kohtalona sittemmin oli kenraaliluutnantiksi ylennettynä joutua Neuvostoliiton sotavangiksi Bukarestissa 1944 ja kuolla venäläisellä vankileirillä 1955. Turun suojeluskuntapiirin alkuaikojen tunnetuimpia suojeluskuntalaisia oli entinen valtionhoitaja P. E. Svinhufvud, joka toimi aktiivisesti ja velvollisuudentuntoisesti Turun Old Boys -suojeluskunnan 1. komppanian riveissä Turun vuosinaan 1919‒1920. Liittyessään suojeluskuntaan Svinhufvud oli jo 57-vuotias.

Turun suojeluskuntapiirin toimintaa vaikeutti alkuaikoina mm. kunnollisten toimitilojen puute. Esikunta toimi jonkin aikaa Turun kauppaopistolla. Syyskesällä 1918 se siirtyi Turun Työväenyhdistyksen talon sivuhuoneeseen. Keväällä 1919 esikunta muutti harjoituskoulun tiloihin Linnankatu 24:ään ja lopulta keväällä 1919 se pääsi hankkimaansa omaan taloon Maariankatu 12:een.

Piirille hankitun toimitilan ohella paikallissuojeluskunnat ryhtyivät rakentamaan omia suojeluskuntatalojaan. Ensimmäiset suojeluskuntatalot saatiin Vehmaalle ja Kuusistoon jo vuonna 1919. Salo-Uskelan suojeluskuntatalo valmistui 1924. Loimaan komea Heimolinna rakennettiin seuraavana vuonna.

Kun suojeluskuntien rinnalle ruvettiin perustamaan Lotta Svärd -osastoja, Varsinais-Suomen ensimmäinen lottaosasto perustettiin Raisioon 15. joulukuuta 1918. Varsinais-Suomen lottapiiri perustettiin maaliskuussa 1921. Vuonna 1924 lottapiiri teetti suojeluskuntapiirille tekstiilitaiteilija Katri Warénin suunnitteleman lipun, jonka Turun lotat ompelivat.

Turun suojeluskuntapiiri, joka kattoi käytännössä koko Varsinais-Suomen, osoittautui liian laajaksi. Niinpä tämä piiri jaettiin vuonna 1925 kahtia muodostamalla Varsinais-Suomen ja Turunmaan suojeluskuntapiirit. Ensiksi mainittuun tulivat kuulumaan maakunnan kaikki suomenkieliset suojeluskunnat Turkua lukuun ottamatta. Kaksikieliseen Turunmaan sk-piiriin puolestaan kuuluivat Turun kaupunki sekä ruotsinkieliset saaristosuojeluskunnat.

Varsinais-Suomen ja Turunmaan suojeluskuntapiirit 1925‒1939

Varsinais-Suomen suojeluskuntapiirin päällikköinä toimivat jääkärimajuri Hugo Turunen 1925‒1927, jääkärieverstiluutnantti Aarne Peltonen 1927‒1932 ja everstiluutnantti Kaarlo Vaala 1933‒1939.
Turunmaan sk-piirin päällikköinä toimi jääkärieversti Lennart Hannelius vuodesta 1925 aina suojeluskuntajärjestön lakkauttamiseen saakka.

Toimittuaan aluksi Maariankatu 12:ssa sijainneissa toimitiloissaan Varsinais-Suomen sk-piiri sai ajanmukaiset tilat vuonna 1928 valmistuneesta, arkkitehti Alvar Aallon suunnittelemasta Lounais-Suomen maalaisten talosta Puutarhakadun varrelta. Sk-piiri rakensi piiripäällikkö Peltosen aloitteesta Naantaliin ajanmukaisen leirialueen, jonne leiriläisten talkootyönä nousivat tarpeelliset rakennukset ampumaratoineen. Tästä ajanmukaisesta Naantalin leirialueesta, joka oli käytössä vuodesta 1928 sotavuosiin saakka, muodostui piirin jokakesäisten leirien pitopaikka. Kesäleirien yhteydessä järjestettiin yhdessä lottien kanssa vuotuinen suojeluskuntaväen kesäjuhla, joissa esiteltiin vapaaehtoista maanpuolustustyötä. Varsinkin vuoden 1931 juhla oli menestys, sillä juhlilla esiteltiin sotakalustoa aina panssarivaunuista lähtien, ja juhlaa kunnioitti läsnäolollaan tasavallan presidentti P. E. Svinhufvud suojeluskuntavääpelin univormussaan.

Pulavuosina suojeluskuntatalojen rakentaminen oli taloudellisista syistä pysähdyksissä, mutta Varsinais-Suomen piirin paikallissuojeluskunnat rakensivat jälleen 1930-luvulla suojeluskuntataloja yhdeksälle paikkakunnalle: Metsämaa 1932, Pöytyä 1933, Mynämäki 1935, Perniö 1936, Mellilä 1936, Tarvasjoki 1937, Uusikaupunki 1937, Laitila 1938 ja Koski Tl 1939.

Turunmaan suojeluskuntapiiri sai Turun kaupungilta käyttöönsä entisellä palokunnan tontilla olevat rakennukset Linnankadun ja Läntisen Rantakadun välistä. Piirin esikunta toimi näissä tiloissa lakkauttamiseensa saakka. Turunmaan suojeluskuntapiiri rakensi vuodesta 1930 leirialueensa Nauvoon Pensarin saareen. Ispoisten alueelle, joka tuolloin kului Kaarinan kuntaan, rakennettiin vuodesta 1934 suojeluskunnan harjoitusalue ajanmukaisine ampumaratoineen.

Monet pienistä saaristosuojeluskunnistakin rakensivat omat sk-talonsa. Ensimmäisenä valmistui Paraisten suojeluskuntatalo 1934 Paraisten Kalkkivuori Oy:n taloudellisella tuella. Turun merisuojeluskunta sai talonsa Kakskerran Satavaan myös vuonna 1934. Korppooseen ja Iniöön valmistuivat suojeluskuntatalot 1935. Kemiö sai komean suojeluskuntatalonsa juuri ennen talvisotaa 1939.

Varsinais-Suomen sk-piiri jaettiin vuonna 1925 kahdeksaan suojeluskunta-alueeseen:

1. alue: Paimio. Piikkiö, Karuna ja Sauvo
2. alue: Pöytyä, Yläne ja Oripää
3. alue: Kaarina, Lieto, Littoinen, Kakskerta ja Kuusisto
4. alue: Laitila, Kalanti ja Pyhäranta.
5. alue Vehmaa, Lokalahti, Taivassalo, Askainen, Mietoinen, ja Mynämäki.
6. alue: Loimaa, Metsämaa, Mellilä ja Alastaro.
7. alue: Salo-Uskela, Angelniemi, Särkisalo, Kuusjoki, Pertteli ja Muurla.
8. alue: Kiikala, Kisko ja Suomusjärvi.
Turunmaan piiri puolestaan jaettiin neljään alueeseen:
1. alue: Turku
2. alue: Kemiö ja Hiittinen
3. alue: Parainen ja Nauvo
4. alue: Korppoo, Houtskari ja Iniö.

Vuonna 1926 muodostetiin lisäksi erityinen Turun merisuojeluskunta-alue, johon siirrettiin piirin kaikki merisuojeluskunnat eli Turun, Paraisten, Nauvo-Iniön ja Hiittisten merisuojeluskunta.
Suojeluskunta-alueissa tapahtui vuosien mittaan vähäisiä muutoksia, mutta pääosin edellä mainittu jako säilyi talvisotaan saakka.

Alkuvaiheessa kaikki Varsinais-Suomen suojeluskunnat olivat jalkaväki- eli kiväärisuojeluskuntia. Aikaa myöten monet suojeluskunnat kuitenkin erikoistuivat niin, että vuonna 1938 Varsinais-Suomen piirissä oli 28 kiväärisuojeluskuntaa, 7 tykistösuojeluskuntaa, 6 konekiväärisuojeluskuntaa, 4 viestisuojeluskuntaa, 6 merisuojeluskuntaa, 1 kranaatinheitinsuojeluskunta sekä 2 suojeluskuntaa, joissa annettiin koulutusta useammissa aselajeissa tai koulutushaaroissa. Loimaan suojeluskunnassa annettiin kiväärikoulutuksen lisäksi konekiväärikoulutusta, ja Uudenkaupungin suojeluskunnassa oli kiväärikomppanian lisäksi konekivääri- ja meriosastot.

Turunmaan suojeluskuntapiirin useimmat suojeluskunnat sopivat jo maantieteellisen sijaintinsa puolesta parhaiten merisuojeluskunniksi, ja niinpä piirin useimmat suojeluskunnat erikoistuivat meripuolustukseen. Piirin ylivoimaisesti suurin suojeluskunta oli Turun suojeluskunta, joka jakaantui kielellisesti suomenkieliseen ja ruotsinkieliseen osaan. Turun suojeluskunta oli myös koulutuksellisesti monipuolisin. Kivääri- ja konekiväärikoulutuksen lisäksi suojeluskunnassa annettiin viesti-, huolto- ja kaasusuojelukoulutusta, ja suojeluskunnassa oli myös kenttätykistöpatteristo sekä erillinen ikämieskomppania. Turun merisuojeluskunta toimi omana erillisenä suojeluskuntanaan.

Varsinaisen sotilaallisen toiminnan, tärkeä ammunta mukaan luettuna, ohella Varsinais-Suomen suojeluskunnissa harrastettiin sk-järjestölle tyypilliseen tapaan liikuntakasvatusta. Sk-yliesikunta määritteli suojeluskuntaurheilun yleiset suuntaviivat, joita kaikissa sk-piireissä noudatettiin. Voimistelua ja pesäpalloa harrastettiin kaikkialla. Suunnistus ja sotilaspartiokilpailut kuuluivat niin ikään suojeluskuntien ohjelmaan. Hiihto oli keskeisin talviurheilumuoto, ja kesällä harrastettiin aluksi yleisurheilua. Sitä varten rakennettiin kymmeniä suojeluskuntien urheilukenttiä. Yliesikunnan ohjeistuksen mukaisesti erityinen suojeluskuntien taistelijakoulutusta varten suunniteltu sotilasottelu nousi 1930-luvulla keskeiseksi urheilumuodoksi. Varsinais-Suomen piiri voitti vuosina 1938 ja 1939 suojeluskuntajärjestön valtakunnalliset sotilasottelukilpailut.

Suojeluskunnista puhuttaessa ei sovi unohtaa järjestön kulttuuriharrastuksia. Järjestö oli Varsinais-Suomessakin ensimmäisiä, joka järjesti kulttuuririentoja pienissä maalaispitäjissäkin. Turussa näyttävin ja kuuluvin sk-kulttuurin ylläpitäjä oli Turun suojeluskunnan torvisoittokunta. Vuosittain Varsinais-Suomen piirissä järjestettiin 1930-luvun lopulla jo pitkälti yli 400 juhla- ja iltamatilaisuutta. Niiden ohjelmaan kuului puheiden ja esitelmien lisäksi mm. musiikkia ja näytelmiä, ja niillä oli oma tärkeä roolinsa suojeluskuntien harjoittamassa isänmaallisuuskasvatuksessa.

Sota-ajan suojeluskuntapiirit

Syksyn 1939 liikekannallepanon eli ylimääräisten harjoitusten aikana Varsinais-Suomen suojeluskuntalaiset sijoitettiin pääosin 5. Divisioonaan kuuluviin yksikköihin: JR 13, JR 14, JR 62 ja KTR 5. Sk-piirin päällikkö everstiluutnantti Vaala määrättiin JR 13:n komentajaksi. JR 14:n komentajana toimi Porin Rykmentin komentaja, jääkärieversti Väinö Polttila, JR 62:n komentajana everstiluutnantti Bertel Ikonen sekä KTR 5:n komentajana everstiluutantti Oskar Sippola.

Suomen vanhan väen upseeri everstiluutnantti Carl Lindh toimi lyhyen aikaa Varsinais-Suomen sk-piirin komentajana YH:n alettua. Jo lokakuun lopussa 1939 piirin päälliköksi määrättiin jääkärieversti Erik Jernström. Hän toimi piirin päällikkönä koko talvisodan ajan.

Kun koko maan suojeluskuntapiirijako uudistettiin välirauhan aikana syksyllä 1940, Varsinais-Suomen suojeluskuntapiiri jaettiin kolmeen osaan. Piirin ydinalue säilytti vanhan nimensä, ja sen komentajaksi määrättiin everstiluutnantti Lauri Ruotsalo. Piirin pohjoisimmat osat liitettiin perustettuun Vakka-Suomen suojeluskuntapiiriin, jonka esikunta sijoitettiin Raumalle. Piirin komentajaksi määrättiin everstiluutnantti Erkki Villa. Piirin eteläiset suojeluskunnat puolestaan liitettiin perustettuun Salon suojeluskuntapiiriin, jonka komentajaksi määrättiin jääkärimajuri Armas Perksalo.

Samalla luotiin suojeluskuntajärjestöön kuulunut sotilaslääniorganisaatio. Varsinais-Suomen sotilaslääniin, jonka komentajana toimi jääkärieversti Paavo Paalu, kuuluivat Varsinais-Suomen, Turunmaan ja Vakka-Suomen suojeluskuntapiirit. Salon suojeluskuntapiiri siirrettiin Karjaan sotilaslääniin, jonka komentajana oli jääkärieversti Aarne Snellman. Jatkosodan sytyttyä Karjaan sotilasläänin komentajaksi määrättiin everstiluutnantti Alexander Mellblom.

Jatkosodan alla Varsinais-Suomen sotilaslääni perusti eversti Paalun komentaman 1. Divisioonan joukot. Tähän divisioonaan kuuluivat JR 14 komentajanaan Turunmaan sk-piirin komentaja, jääkärieversti Lennart Hannelius, JR 35 komentajanaan Varsinais-Suomen sk-piirin komentaja, everstiluutnantti Lauri Ruotsalo, JR 56 komentajanaan eversti Martti Vihma sekä KTR 5 komentajanaan majuri Elof Roschier. Salon sk-piirin miehet sijoitettiin pääosin jääkärieversti Aarne Snellmanin komentamaan 17. Divisioonaan kuuluneeseen JR 34:ään, jonka komentajana oli sk-piirin komentaja jääkärimajuri Armas Perksalo.
Suojeluskuntapiirien sodan ajan komentajana toimi Varsinais-Suomen piirissä majuri Antti Rautanen alkuvuoteen 1942, minkä jälkeen rintamalla sairastunut everstiluutnantti Ruotsalo palasi piirin johtoon. Turunmaan sk-piirin va. komentajana toimi majuri Pehr-Axel Wahrén syksyyn 1942, minkä jälkeen eversti Hannelius palasi piirinsä johtoon. Everstiluutnantti Villa palveli koko sodan ajan Vakka-Suomen sk-piirin komentajana. Salon sk-piirin komentajana toimi majuri Paavo Pyökkimies tammikuuhun 1942, minkä jälkeen everstiluutnantti Perksalo palasi piirin johtoon.

Kun suojeluskunnat joutuivat sota-aikana hoitamaan lähinnä viranomaistehtäviä kuten kutsuntoja sekä työvoima-, huolto- ja liikenneasioita, paikallissuojeluskunnissa tärkeimmäksi toimintamuodoksi muodostui sotilaspoikatoiminta. Se aktivoitui varsinkin vuodesta 1941, jolloin suojeluskuntain komentaja Lauri Malmberg käski perustaa suojeluskuntajärjestön sisälle sotilaspoikajärjestön. Siihen liitettiin aikaisemmat suojeluskuntien poikaosastot. Sotilaspoikajärjestön tehtävänä oli toimia rekrytointiväylänä, josta suojeluskuntien oli tulevaisuudessa määrä saada uutta jäsenistöä. Pojille järjestettiin Varsinais-Suomen suojeluskunnissakin maanpuolustushenkistä alkeiskoulutusta ja urheilutoimintaa. Pojat osallistuivat lukuisiin keräyksiin, ilmasuojelutehtäviin sekä etenkin Naantalin leirialueella järjestetyille leireille.

Suojeluskuntien lakkauttaminen

Varsinais-Suomessa saatiin hyvissä ajoin syksyllä 1944 tietää, että oli olemassa vaara suojeluskuntajärjestön lakkauttamisesta. Niinpä lakkautukseen osattiin varautua ja Varsinais-Suomen suojeluskuntapiirin esikunta lahjoitti jo lokakuun puoliväliin mennessä varansa piirin kannatusyhdistykselle. Näin ollen, kun suojeluskunnat marraskuun alussa lakkautettiin, piirin omaisuus oli siirretty turvaan.
Toisaalta ymmärrettiin, että myös suojeluskuntapiirin kannatusyhdistys tulee mahdollisesti lakkautettavaksi. Niinpä tämä yhdistys lahjoitti marraskuussa varansa Varsinais-Suomen Maakuntaliitolle sillä ehdolla, että varat säätiöidään. Näin tapahtui, kun maakuntaliitto perusti Varsinais-Suomen Maakuntaliiton Säätiön 15. marraskuuta 1944. Tämän säätiön johtoon valittiin suojeluskuntapiirin esikunnassa ja kannatusyhdistyksen johtokunnassa olleita henkilöitä, joten varojen käytöstä tulivat päättämään samat miehet, jotka olivat niiden lahjoittamisestakin päättäneet.

Varsinais-Suomen Maakuntaliiton Säätiö lyhensi vuonna 1974 nimensä Varsinais-Suomen Maakuntasäätiöksi, kun sillä ei enää ollut mitään siteitä maakuntaliittoon. Säätiö on sittemmin tultu tuntemaan suojeluskuntien perinnetyön ja vapaaehtoisen maanpuolustustyön tukijana.

Turunmaan suojeluskuntapiiri noudatti suojeluskuntain yliesikunnan esimerkkiä ja lahjoitti pääosan varoistaan Suomen Punaiselle Ristille.

Vakka-Suomen sk-piirissä perustettiin piirin varoilla Vakka-Suomen Nuorisosäätiö, jolle niin piiri kuin muutamat sen suojeluskunnatkin lahjoittivat varansa.

Salon sk-piirin varat lahjoitettiin Maataloustuottajain Keskusliiton Säätiölle ja Suomen Punaiselle Ristille.

Varsinais-Suomen paikallissuojeluskunnat hoitivat piirijohdon ohjauksessa varojensa siirron toisille järjestöille ennen suojeluskuntajärjestön lakkauttamista. Pääosin varat lahjoitettiin paikallisille yhteisöille yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Maakunnasta vain hyvin vähäinen osa suojeluskuntavaroja päätyi lopulta valtion haltuun. Ainoastaan Turun suojeluskunta epäonnistui lahjoituksensa kohdetta valitessaan. Se lahjoitti huomattavan omaisuutensa Turun kaupungille sillä ehdolla, että varat käytetään ”nuorison ruumiillisen kunnon kehittämistä edistäviin tarkoituksiin”, kuten lahjakirjassa mainittiin. Turun kaupunki sitoutui kirjallisesti noudattamaan ehtoa, mutta sodanjälkeisten poliittisten tuulien käännyttyä suojeluskunnan asettama ehto unohdettiin ja lahjaksi saadut suojeluskuntavarat käytettiin kaupungin yleisiin menoihin.

Lottapiirit

Lottapiirit oli suojeluskuntajärjestön organisaatioyhdistysten yhteydessä organisoitu vastaamaan uutta sk-piirijakoa. Näin ollen vuosina 1925‒1940 Varsinais-Suomessa toimivat Varsinais-Suomen ja Turunmaan lottapiirit. Vuoden 1940 organisaatiouudistuksen jälkeen myös lottajärjestö jakaantui maakunnassa Varsinais-Suomen, Turunmaan, Vakka-Suomen ja Salon lottapiireihin.

Turun lottapiirin puheenjohtajina toimivat rouva Nanna Jalava 1921‒1922, rouva Ingrid Gripenberg 1922‒1923, rouva Tyra Westerling 1923‒1924 ja rouva Maija Leisegang (sittemmin Koristo) 1924‒1925.

Varsinais-Suomen lottapiirin johdossa olivat rouva Tyra Westerling 1926‒1935, opettaja Olga Kalela 1935‒1941 ja rouva Toini Linna 1941‒1944.

Turunmaan lottapiiriä johtivat rouva Ingrid Gripenberg vuosina 1925‒1927, 1928‒1932, 1933‒1935 ja 1939‒1944, rouva Edith Sarlin 1927‒1928 ja 1932‒1933 sekä opettaja Elsa Piltti 1936‒1939.

Vakka-Suomen lottapiirin puheenjohtajina toimi rouva Armi Raunio 1941‒1944 ja Salon lottapiirin puheenjohtajana opettaja Helmi Sainio 1941‒1944.

Lottien rooli suojeluskuntatyön tukemisessa oli aivan olennainen. Lotat keräsivät varoja suojeluskuntien toimintaan, muonittivat leireillä ja harjoituksissa olleita suojeluskuntalaisia sekä osallistuivat juhlien ja muiden kulttuuritilaisuuksien järjestämiseen. Samalla lottajärjestö kehitti omaa jäsenistöään kasvattamalla isänmaallista henkeä ja opettamalla erilaisia maanpuolustustaitoja.
Samalla tavoin kuin sotilaspoikatoiminta suojeluskuntien puolella, lotilla oli oma tyttötoimintansa. Jokaisessa lottaosastossa toimi oma tyttöosastonsa, jossa nuorista tytöistä kasvatettiin velvollisuudentuntoisia lottia.

Lottajärjestö lahjoitti pääosan omaisuudestaan perustetulle Suomen Naisten Huoltosäätiölle, nyk. Lotta Svärd Säätiö. Osansa lottavaroista saivat myös monet maakunnalliset ja paikalliset yleishyödylliset toimijat. Varsinais-Suomen lottien varoja saivat mm. Paimiossa toiminut Lautelan Invalidikotisäätiö, ja Turunmaan lottapiiri lahjoitti varojaan Suomen Punaisen Ristin Varsinais-Suomen piirille.