Suojeluskuntajärjestön alkutaival oli hyvin dramaattinen, etenkin järjestön johdon kannalta. Vuosien 1918, 1919 ja 1921 asetuksilla järjestön johtosuhteet saatiin määriteltyä virallisesti. Hyvin lyhytaikaisiksi jääneiden ensimmäisten ylipäälliköiden jälkeen virkaan astui Lauri Malmberg, joka pysyi paikallaan järjestön lakkauttamiseen saakka. Malmberg muodostui monessa mielessä keskeiseksi tekijäksi järjestössä ja hänen persoonallaan oli suuri merkitys järjestön kohtalon kannalta.

Helsinkiläinen everstiluutnantti Lauri Malmberg nimitettiin suojeluskuntain ylipäälliköksi 17. syyskuuta 1921. Hänellä oli edessään erittäin haastava tehtävä: johtaa suojeluskuntajärjestö pois vuoden 1921 kriisistä, jolloin se oli riitaantunut pahasti maan hallituksen kanssa, sekä vakiinnuttaa suojeluskuntatoiminta vapaussodan jälkeisten ristiriitojen repimässä maassamme. Voidaan hyvin sanoa, että Malmberg suoriutui haastavasta tehtävästään yllättävänkin hyvin. Hänen onnistui rakentaa luottamus niin suojeluskuntalaisten, upseeriston kuin poliitikkojen keskuudessa, ja niinpä hän pysyikin suojeluskuntain ylipäällikön paikalla koko järjestön historian ajan, aina syksyyn 1944 saakka.

Kaarlo Lauri Torvald ”Mala” Malmberg (1888–1948) oli vain 33-vuotias everstiluutnantti kun hänet valittiin johtamaan suojeluskuntajärjestöä. Tykistöupseeri Malmbergiä ei kuitenkaan valittu tehtävään sattumalta, vaan Malmbergissä yhdistyi moni piirre, jotka tekivät hänestä erinomaisen hyvin tehtävään sopivan. Ensinnäkin Malmberg oli jääkäri, joka takasi hänelle tietyn arvovallan niiden aktivistinen keskuudessa, jotka olivat taistelleet Venäjän valtaa vastaan. Toinen tärkeä tekijä oli hänen sotakokemuksensa, hän oli toiminut menestyksekkäästi vapaussodan aikana, muun muassa Tampereen ja Viipurin taistelussa. Kaikkein ansioituneempana jääkäritykistöupseerina hän päätyi ensin Suomen tykistökoulun johtajaksi ja sittemmin Kenttätykistörykmentti 1:n komentajaksi. Malmberg oli myös sekä Jääkäriliiton että Suomen upseeriliiton puheenjohtaja, eli laajalti tunnettu upseeriston keskuudessa.

Malmbergillä oli myös muita hyviä puolia, jotka eivät liittyneet hänen toimintaansa sotilaana. Malmbergin akateeminen tausta (hän oli paitsi upseeri, myös diplomi-insinööri) toi hänelle uskottavuutta sivistyneistön piirissä. Malmberg oli myös suomenkielinen, mitä pidettiin suomenkielisissä suojeluskuntapiireissä yleisesti hyvänä asiana, sillä etenkin Venäjän armeijassa palvelleisiin, usein ruotsinkielisiin ja aatelisiin, upseereihin suhtauduttiin epäilevästi. Mannerheim oli toki tästä poikkeus, mutta hänkin oli joutunut ensin kohtaamaan voimakkaita ennakkoluuloja, ennen kuin lunasti paikkansa voittoisan vapaussodan jälkeen.

Malmberg oli ilmeisen hyvä tulemaan toimeen tavallisen kansan ja vapaaehtoisten maanpuolustajien kanssa, joita suojeluskuntalaiset toki olivat. Hänen poliittisia mielipiteitään on kuvattu jopa jossain määrin sosialistisiksi, mitä varmasti osin paheksuttiin, mutta toisaalta tämä varmasti auttoi Malmbergiä eheyttämään vapaussodan aikana syntyneitä kaunoja. Malmberg piti tärkeänä, että suojeluskuntajärjetön päätehtävä oli nimenomaan vapaaehtoinen maanpuolustus ulkoista hyökkääjää vastaan, ei työväenluokan pitäminen aisoissa. Ilman tämän kaltaista eheytyspolitiikkaa ja ainakin jossain määrin vasemmistoon ymmärtävästi suhtautuvaa suojeluskuntien johtoa ei talvisodan henkeä varmasti olisi koskaan saatu syntymään.

Lapuanliikkeen ja oikeistoradikalismin aikaan 1930-luvun alussa suojeluskuntien jäsenmäärä nousi oikeistolaisen ilmapiirin myötä, mutta suuntaus aiheutti Malmbergille myös päänvaivaa. Hän ei halunnut, että suojeluskuntajärjestö samaistettaisiin Lapuanliikkeeseen, joka suoritti myös laittomuuksia, kuten Työn Äänen kirjapainon hävittäminen Vaasassa. Malmberg ei myöskään lähtenyt pyynnöistä huolimatta mukaan vuoden 1930 Svinhufvudin oikeistohallitukseen, vaan ”katosi” tavoittamattomiin, kunnes tilalle oli valittu eversti Hugo Österman. Malmberg halusi pitää suojeluskunnat valtiovallan alaisena, mutta ei osallistua itse politiikkaan eikä myöskään sitoa suojeluskuntajärjestöä siihen.

Malmberg linjasi muutenkin, että suojeluskuntalaiset eivät saa suojeluskuntapuvussa osallistua esimerkiksi Lapuanliikkeen toimintaan. Tämä ei tietenkään estänyt suojeluskuntalaisia yksityishenkilöinä osallistumalla erilaiseen poliittiseen toimintaan, jopa kyydityksiin sekä Lapuanliikkeen pahimpaan ylilyöntiin, Mäntsälän kapinaan. Malmbergillä olikin edessään erittäin vaikea tehtävä tasapainoilla maltillisten ja äärioikeistolaisten mielipiteiden välillä. Hän toisaalta pyrki rajoittamaan lapualaisuutta suojeluskuntajärjestössä, mutta toisaalta oli jatkuvasti tekemisissä liikkeen kanssa ja jopa antoi sille neuvoja. Hän saikin osakseen jonkin verran kritiikkiä tietynlaisesta linjattomuudesta, epäröinnistä ja poliittisesta taitamattomuudesta, mutta nämä olivatkin harvoja asioita, josta Malmbergiä kritisoitiin suojeluskuntajärjestön sisällä.

Malmbergin toisena huonona puolena pidettiin hänen ilmeisesti melko runsasta alkoholinkäyttöään, etenkin kieltolain aikaan, joka jatkui vuoteen 1932 saakka. Mannerheim jopa määräsi Malmbergin jatkosodan aikana pakolliselle lomalle juomisen takia. Toisaalta tulee muistaa, että runsas alkoholinkäyttö oli melko yleinen pahe upseeripiireissä, ja että Malmberg säilytti suojeluskuntajärjestön luottamuksen koko toimikautensa ajan. Lisäksi ilmeisen hyvästä viinapäästä oli myös käytännön hyötyä: Malmberg onnistui lannistamaan vuoden 1932 Mäntsälän kapinan johtomiehen, jääkärikenraalimajuri Walleniuksen kapinahengen juomalla tämän kanssa runsaasti viskiä automatkalla Mäntsälästä Helsinkiin! Tästä hän tosin sai presidentti Svinhufvudin moitteet, mutta puolustautui sanomalla: ”Jos olisin mennyt pidättämään Wilkamaa [uskovaiseksi tiedettyä entistä armeijan päällikköä], olisin ottanut mukaani virsikirjan, mutta koska tunnen Walleniuksen harrastukset hyvin, otin mukaani viskiä.”

Malmberg halusi käyttää Mäntsälän johtomiehiä kohtaan pehmeää linjaa, ja kannatti jopa heidän vaatimaansa hallituksen vaihtamista, toisin kuin silloinen armeijan ylipäällikkö Sihvo, joka kannatti kapinan nopeaa kukistamista. Malmbergin kannalta oli tärkeää, ettei tilanne pitkittyisi, sillä hän tiesi kapinassa olevan mukana myös paljon suojeluskuntalaisia. Hän ei myöskään halunnut henkilökohtaisesti nousta kapinan kukistajaksi, ja kieltäytyi lukemasta presidentin radiojulistusta kapinallisille. Malmberg tarjoutui jopa eroamaan tehtävästään, mutta tähän Svinhufvud ei suostunut. Sen sijaan kapinan jälkeen useampi suojeluskuntien piiripäällikkö siirrettiin erottamalla tai hienovaraisemmalla tavalla muihin tehtäviin, sillä heidän ei katsottu toimineen riittävän jämäkästi Mäntsälän kapinaviikon aikana tai jopa tukeneen lapualaisia. Puhdistus koski myös esikuntapäällikkö Väinö Palojärveä, joka siirtyi toisiin tehtäviin toukokuussa 1933. Voidaan ajatella, että Palojärvi joutui syntipukiksi, sillä suojeluskuntajärjestö oli ryvettynyt kriisissä niin pahasti, että jonkun keskeisen henkilön täytyy erota. Ylipäällikön eroaminen olisi kuitenkin ollut liikaa, joten esikuntapäällikkö sai luvan kelvata.

Malmberg joutui tämänkin jälkeen tukalaan tilanteeseen niin sanotun Tampereen lippujupakan takia toukokuussa 1933. Tuolloin joukko Pohjois-Hämeen suojeluskuntapiirin upseereja piiripäällikkönsä Aaro Pajarin johdolla poisti SDP:n puoluekokouksen punaliput Hämeensillalta mielenilmauksena Tampereen kaupungin kiellolle kieltää juhlaliputus Tampereen valtauksen 15-vuotispäivänä 16.5. Malmberg olisi tyytynyt vain nuhtelemaan piiripäällikköä ja tuntui muutenkin hyväksyvänsä periaatteen tasolla lippujen poiston. Hallitus vaati Pajarin erottamista, ja pääministeri T. M. Kivimäki jopa Malmbergin vaihtamista ylipäällikön paikalta. Presidentti Svinhufvud tyytyi kuitenkin lähettämään Malmbergin vuoden virkavapaalle, muodollisesti opintomatkalle Britannian asevoimiin. Malmberg joutui näin tavallaan nöyryytetyksi, mutta toisaalta onnistui edelleen säilyttämään paikkansa suojeluskuntajärjestön johdossa.

Malmberg kertoi jatkosodan aikana eräässä haastattelussa, että hän suostui alun perin ylipäälliköksi vain väliaikaisesti ”pariksi viikoksi”, mutta aika venähtikin kahdeksi vuosikymmeneksi. Aika oli hyvin pitkä, eikä Malmbergkään välttynyt yleiseltä pitkäaikaisten johtajien ongelmalta: suojeluskuntajärjestöstä muodostui jossain määrin ylipäällikkökeskeinen organisaatio, jossa muutokset olivat hitaita. Hän toimi suojeluskuntain ylipäällikön tehtävän lisäksi puolustusministerinä 1924–1925 sekä armeijan päällikön sijaisena. Talvisodan alusta jatkosodan loppuun saakka Malmberg komensi kotijoukkoja, johtoesikuntana oli Kotijoukkojen esikunta (Sk.YE) ja selkärankana suojeluskuntapiirit alueellisine esikuntineen. Kotijoukkoihin kuuluivat myös Puolustusvoimien ja Puolustusministeriön kotialueella sijaitsevat elimet, kuten koulutuskeskukset, varikot ja erinäiset laitokset. Malmberg aavisteli jo kesällä 1944 suojeluskuntajärjestön joutuvan Neuvostoliiton hampaisiin sodan päättyessä tappioon. Tämän vuoksi hän teki jo etukäteen suunnitelmat suojeluskuntajärjestön omaisuuden siirrosta. Siirto jouduttiinkin toteuttamaan marraskuussa 1944, jolloin lakkautetuksi määrätyn suojeluskuntajärjestön omaisuus siirrettiin pääosin Suomen punaiselle ristille.

Suojeluskuntajärjestön lakkautuksen jälkeen Malmberg joutui itsekin jättämään tehtävänsä. Kenraaliluutnantti Malmberg siirtyi nyt siviilielämään aikomuksenaan toimia vakuutusasiamiehenä ja kirjoittaa muistelmia. Hän kuitenkin menehtyi vakavan sairauden heikentämänä jo vuonna 1948.

Kirjallisuus:
Hersalo, N. V. 1962. Suojeluskuntain historia II. Puolustuskelpoinen kansa. Hätävarasta välttämättömyys. Kustannus Hata oy, Vaasa.
Raikkala, Hannes 1966. Suojeluskuntain historia III. Kamppaileva kansa. Määrätietoista rakennustyötä rauhan vuosina 1930–1939 sekä sotavuodet 1939–1944. Kustannus Hata Oy, Vaasa.
Selén, Kari 2001. Sarkatakkien maa. Suojeluskuntajärjestö ja yhteiskunta 1918–1944. WSOY, Helsinki.
Uola, Mikko (2005). ”Malmberg, Lauri.” Teoksessa Klinge, Matti (toim.) Suomen kansallisbiografia, osa 6. SKS, Helsinki.