Suojeluskuntajärjestön merkitystä talvi- ja jatkosodan kannalta ei tule aliarvioida. Ensinnäkin suojeluskuntalaiset muodostivat arvioita neljäsosan koko kenttäarmeijasta, mikä on todella suuri luku. Suojeluskuntalaisiahan oli yli 120 000 ennen sotaa, ja armeijan vahvuus oli yhteensä reilu 500 000 miestä. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että rintamalle lähti huomattavan suuri joukko sotilaita, jotka olivat usein saaneet useamman vuoden ajan vapaaehtoista sotilaskoulutusta. Osa oli saattanut kuulua myös suojeluskuntapoikiin, jolloin parikymppiselläkin rintamasotilaalla saattoi olla takanaan vuosikymmen sotilaallista koulutusta. Tällä oli erityisen suuri merkitys siksi, että määrärahojen puutteessa kertausharjoituksia ei ollut järjestetty kovinkaan usein, joten suojeluskuntakoulutuksella oli merkittävä rooli kouluttajana.

S23 17

Tykistyöä (Puolustusvoimat)

Suojeluskuntatoiminnalla oli toinenkin tärkeä merkitys. Sen puitteissa miehet olivat jo oppineet toimimaan toistensa kanssa erilaisissa tilanteissa. Talvisodan joukko-osastot perustettiin usein aluejärjestelmää noudattaen, jolloin samaan alueen miehet koottiin yhteen. Suojeluskuntahenki varmasti eli voimakkaana ryhmän keskellä ja auttoi henkisen kestokyvyn ylläpitämisessä.

Suojeluskuntajärjestö luovutti kenttäarmeijaan käyttöön myös huomattavan määrän aseita ja muuta materiaalia. Suojeluskuntatyön lomassa näitä oli hiljalleen kerätty varastoihin ja niillä oli harjoiteltu, nyt ne pääsivät käyttöön tositilanteessa. Suojeluskunnat luovuttivat kenttäarmeijan käyttöön muun muassa yli 80 000 kivääriä, 150 000 miehen vaatetuksen ja 30 000 kirvestä sekä suuren määrän muuta materiaalia.

354N93 Ikamiessuojeluskunnan kaasuntorjuntakurssi heinakuu 1

Kaasuharjoitus (Puolustusvoimat)

Suojeluskuntalaiset selviytyivät rintamatehtävistä tavallisia reserviläisiä paremmin. Näin oli varmasti ainakin sodan alkuvaiheessa, jolloin suojeluskuntiin kuulumattomat reserviläiset joutuivat rintamatehtäviin usein vain hyvin lyhyen kertauksen jälkeen. Monet suojeluskuntiin kuulumattomat tiedostivat tasoeron ja pyrkivät mahdollisuuksien mukaan liittymään suojeluskuntaan sodan päätyttyä. Tämä näkyi myös suojeluskuntien jäsenmäärässä, joka nousi huomattavasti. Mukaan liittyi myös jonkin verran työväenluokkaan kuuluvia, sillä suojeluskuntajärjestö oli päässyt yhteisymmärrykseen maanpuolustuksen tärkeydestä SDP:n kanssa. Välirauhan aikana suojeluskuntien jäsenmäärä oli yli 120 000, kun se oli ollut vain 100 000 vuonna 1938.

Suojeluskuntain yliesikunnasta muodostettiin sodanajan joukoissa Kotijoukkojen esikunnan runko. Samalla suojeluskunta- ja sotilaspiirit yhdistettiin  ja paikallisista suojeluskunnista muodostui kotijoukkojen toiminnan paikallistasoja. Suojeluskunta-alueet taas lakkasivat toimimasta, sillä liikekannallepanossa aluepäällikkö otti perustamansa komppanian tai pataljoonan sotaan. Aluepäälliköt palasivat vasta syksyllä hoitamaan demobilisaatiota. Asevelvollisuuslaki, työvelvollisuuslaki ja väestönsuojelulaki merkitsivät kaikille kansalaisille niin monia poikkeusolojen tehtäviä, että normaali suojeluskuntatoiminta jäi pitkälti sivuun. Rintamalle määrättiin suojeluskuntalaisista käytännössä kaikki muut paitsi nuorukaiset ja ikämiehet. Sama koski myös suojeluskuntajärjestön upseereja ja kouluttajia, ja lisäksi suurin osa kalustosta ja varusteista luovutettiin kenttäarmeijan käyttöön. Normaali suojeluskuntatoiminta oli siis monessa mielessä riisuttu versio sodanaikaiseen verrattuna.

Toisaalta niille nuorille ja vanhoille suojeluskuntalaisille, jotka eivät päässeet tai joutuneet rintamalle, tarjoutui monia sellaisia tehtäviä, joita ei aikaisemmin suojeluskuntatoiminnassa ollut. Ilmavalvonta ja -torjunta, desanttien, partisaanien ja rintamakarkurien etsintä, kohteiden suojaaminen, katupartiointi ja monet muut tehtävät olivat tärkeitä kotirintaman toimintamuotoja, joissa suojeluskunnat olivat keskeisesti mukana. Kotijoukot vastasivat myös kutsunnoista sekä kenttäarmeijan huollosta ja täydennyksestä, mihin kuului esimerkiksi hevosten, moottoriajoneuvojen ja muun kaluston kerääminen, huoltaminen ja toimittaminen rintamalle. Paikallissuojeluskuntien päälliköiden rooli korostui myös sotien aikana. He vastasivat usein oman kuntansa kotijoukkojen toiminnasta ja toimittivat suruviestit koteihin yhdessä seurakunnan kanssa. Paikallissuojeluskunnat myös järjestivät sankarihautajaiset yhdessä seurakuntien ja lottien kanssa sekä pitivät kotirintamajuhlia, joilla korvattiin rauhanajan suojeluskuntajuhlat. Näillä oli suuri merkitys kotirintaman hengen ylläpitämisessä. Monessa mielessä suojeluskunnat muodostuivat uudeksi viranomaishallinnon elimeksi, ja perinteinen suojeluskuntatoiminta jäi taka-alalle.

Kirjallisuus:
Selén, Kari & Pylkkänen, Ali 2004. Sarkatakkien armeija. Suojeluskunnat ja suojeluskuntalaiset 1918–1945. WSOY, Helsinki.
Selén, Kari 2001. Sarkatakkien maa. Suojeluskuntajärjestö ja yhteiskunta 1918-1944. WSOY, Helsinki.
Raikkala, Hannes 1966. Suojeluskuntain historia III. Kamppaileva kansa. Määrätietoista rakennustyötä rauhan vuosina 1930–1939 sekä sotavuodet 1939–1944. Kustannus Hata Oy, Vaasa.
Vasara, Erkki 2006.”Kotirintaman sarkatakkiset – Suojeluskunnat lepovaihteella, sotilaspojat aktiivisina” teoksessa Leskinen, Jari & Juutilainen, Antti, Jatkosodan pikkujättiläinen. WSOY, Helsinki.