Vapaussodan päätyttyä suojeluskunnat olivat erikoisen tilanteen edessä. Suojeluskuntaliike oli kasvanut ja voimistunut, onnistunut häätämään venäläiset Suomesta ja torjumaan punaisen vallankumouksen. Kaikesta tästä huolimatta koko kysymys suojeluskuntien olemassaolosta oli hetken avoin: onko niille tarvetta vapaassa, valkoisessa Suomessa, ja jos on, minkälaisia suojeluskuntien tulisi ja olla keiden päästä jäseniksi?
Arvoitusta pohdittiin myös valkoisten johdossa ja asiaa selvittämään perustettiin toukokuussa 1918 komitea, jota johti asianajaja ja majuri V. Kotilainen. Komitea päätyi kannattamaan vapaaehtoisuuteen perustuvaa järjestöä, jossa yksi suojeluskunta vastaisi yhtä pitäjää ja yksi kutsuntapiiri yhtä suojeluskuntapiiriä. Valtio maksaisi suojeluskuntalaisten aseet ja ylimmän päällystön palkat. Tämän pohjalta senaatti voisi antaa asetuksen, jolloin suojeluskuntien asema saisi valtion virallisen tuen ja poistaisi tilanteessa vallitsevan epävarmuuden.
Paikalliset suojeluskunnat olivat kuitenkin niin innokkaita, että he ryhtyivät myös omatoimisesti ajamaan asiaa ennen kuin senaatti ennätti antaa asetusta. Monet suojeluskunnat halusivat jatkaa toimintaansa tai niitä perustettiin spontaanisti uudelleen. Etenkin Varsinais-Suomessa alettiin rakentaa voimakasta suojeluskuntatoimintaa maakunnalliselta pohjalta. Keskisuomalaisten suojeluskuntien aloitteesta pidettiin Jyväskylässä 4.-5.7.1918 valtakunnallinen kokous, johon saapui edustaja 155 suojeluskunnasta. Suuri joukko oli vain harvassa asiassa täysin yksimielinen, erimielisyyttä oli erityisesti suojeluskuntien luonteesta: tulisiko niiden pohjautua vapaaehtoisuuteen vai velvollisuuteen? Jälkimmäisen kannan omaksui varsinaissuomalaisia kokouksessa edustanut toimittaja J. V. Lilius. Keskisuomalaisia edustanut Uuden Metsätoimiston aktivisti Martti Pihkala taas oli enemmän vapaaehtoisuuden kannalla. Kysymys vapaaehtoisuudesta jäi ratkaisematta, mutta päätettyä saatiin kuitenkin muutama tärkeä periaate:
- Suojeluskunnat toimisivat armeijan reservinä (eikä osittain erillisenä armeijana)
- Suojeluskuntajärjestön tulisi olla sotaministeriön alainen (ei siis erillisen johdon tai eri ministerin alainen vrt. nykyinen sisäministerin alainen Rajavaltiolaitos)
- Johdon ytimen tulisi olla jääkäreitä ja komennuskieli suomi (ei siis ruotsi, mikä olisi varmasti sopinut monelle Venäjän armeijassa palvelleelle ruotsinkieliselle upseerille)
- Sisäisen uhkan torjuminen yksi keskeisistä tehtävistä (Venäjää ei nähty niin suurena uhkana, koska oli vielä heikko ja sisällissodassa)
- antavat sotilaallista kasvatusta suojeluskuntalaisille
- edistävät voimistelua, urheilua ja kansalaiskunnon kasvamista
- toimivat tarvittaessa varsinaisen armeijan tukena ja
- avustavat pyydettäessä järjestysviranomaisia”
Jyväskylän kokouksen jälkeen suojeluskuntien tulevaisuutta pohtivaa komiteaa täydennettiin, ja muuan muassa juuri Liliuksella ja Pihkalalla. Komitean johtaja V. Kotilainen asettui vapaaehtoisuuden kannalle, ainakin toistaiseksi, sillä millään voimassa olevan lain nojalla ei voitaisi pakottaa ketään suojeluskunnan jäseneksi, ei edes tulkitsemalla vuoden 1878 asevelvollisuuslakia erittäin väljästi. Senaattihan oli antamassa ainoastaan asetusta suojeluskunnista; eduskunta voisi toki myöhemmin erikseen säätää asiasta lain. Komitea laati 30.–31. heinäkuuta senaatille ehdotuksensa suojeluskunta-asetuksesta. Tämä ehdotus muodosti hyvin pitkälti vuoden 1918 suojeluskunta-asetuksen pohjan. Erityisen tärkeää oli, että kysymys vapaaehtoisuudesta oli ratkaistu ja että asia hoidettu virallista tietä, ennen kuin paikallisten suojeluskuntien kirjo olisi muodostunut liian räikeäksi.
Pian Jyväskylän kokouksen jälkeen senaatti antoi koko valtakuntaa koskevan epäselvän tilanteen korjaamiseksi 2.8.1918 asetuksen suojeluskunnista, joka vahvisti suojeluskuntien olemassaolon. Tätä asetusta voidaan pitää suojeluskuntajärjestön virallisena aloittajana. Asetus noudatteli pääpiirteissään sitä valmistelleen komitean ehdotusta. Asetuksessa sotilaallisesti järjestyneen suojeluskuntajärjestön tehtävä määriteltiin virallisesti seuraavalla tavalla:
”Suojeluskuntain tarkoituksena on maan hallituksen ohjeiden mukaan edistää kansan puolustuskuntoisuutta sekä turvata laillista yhteiskuntajärjestystä. Tämän toteuttamiseksi suojeluskunnat:
Nämä tehtävät muodostivat suojeluskuntien toiminnan perustan aina vuoteen 1944 saakka. Asetuksessa linjattiin myös suojeluskuntalaisten jäsenyyskriteerit, joita olivat 17-vuoden ikä, halukkuus liittyä suojeluskuntaan sekä uskollisuus laillista yhteiskuntajärjestystä kohtaan. Toisin sanottuna suojeluskuntiin eivät olleet tervetulleita ne, jotka olivat taistelleen punaisten puolella saman vuoden keväällä.
Paikallisille, pääsääntöisesti yhden kunnan alueen käsittäville, suojeluskunnille annettiin myös oikeus hankkia ja hoitaa omaa omaisuutta, valita itselleen vaaleilla päällikkö ja neljä esikunnan jäsentä, valita omat toimihenkilönsä ja vastata oman suojeluskuntansa kurinpidosta. Kukin suojeluskunta omasi siis huomattavan autonomian suhteessa suojeluskuntajärjestöön. Monella paikkakunnalla oli ollut jonkinlainen järjestys- tai suojeluskunta jo ennen vuotta 1918 tai sisällissodan aikana, joka nyt virallistettiin suojeluskuntajärjestön paikallisosastoksi. Mikäli suojeluskunta-asetusta ei olisi annettu, olisi eri puolella Suomea mitä luultavimmin perustettu hyvin sekalainen joukko suojeluskuntia, -vartioita ja –kaarteja estämään uusi punakapina tai venäläisten invaasio. Nämä kaartit eivät olisi kuitenkaan muodostaneet mitään valtakunnallista, puolustuslaitoksen alaista organisaatioita, vaan olisivat jääneet maanpuolustuskerhoiksi. Niiden toiminnan valvominen ja toisaalta tehokas organisoiminen olisi ollut hyvin vaikeaa.
Suojeluskunnat jaettiin kutsuntapiirien mukaisiin suojeluskuntapiireihin, joita johtivat sotakomissariot apunaan hallituksen suojeluskuntatyötä tekemään palkkaamat henkilöt. Koko suojeluskuntajärjestön ylipäälliköksi määrättiin senaatin sota-asiaintoimituskunnan päällikkö, eli siis nykytermein puolustusministeri. Onkin tärkeää ymmärtää, että suojeluskunnista muodostui jo vuonna 1918 paljon enemmän kuin vain vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö. Suojeluskuntajärjestö muodosti osan silloisesta puolustuslaitoksesta (nykyään tätä vastaa Puolustusvoimat). Suojeluskuntajärjestö, aivan kuten Rajavartiolaitoksin, omasi oman organisaationsa, mutta oli silti osa valtakunnan sotavoimaa. Tämä näkyi monin eri tavoin. Upseeristo oli samaa armeijassa ja suojeluskuntajärjestössä (moni upseeri palveli urallaan molemmissa organisaatioissa); sotilasarvot, varustus, tunnukset, sotilaalliset ohjesäännöt, ja taktiikka olivat pääosin yhtenevät. Jos halutaan hakea vastine nykypäivästä, suojeluskuntia voisi verrata Yhdysvaltojen kansalliskaartiin. Käytännössä suojeluskuntajärjestön rooli osana puolustuslaitosta näkyi myöhemmin talvi- ja jatkosodassa, jolloin suojeluskuntalaiset sulautuivat osaksi kenttäarmeijaa.
Yksittäisten paikallisten suojeluskuntien jäsenet olivat mukana vapaaehtoisesti, mutta heitä sitoi sotilaallinen kuri ja suojeluskuntalaisten velvollisuudet, joista saattoi vapautua vain erillisellä luvalla. Suojeluskuntalaiset olivat siis kiinteämmin sidoksissa puolustuslaitokseen kuin esimerkiksi nykypäivän reserviläisyhdistysten rivijäsenet.
Kirjallisuus:
Hersalo, N. V. 1962. Suojeluskuntain historia II. Puolustuskelpoinen kansa. Hätävarasta välttämättömyys. Kustantaja Hata oy, Vaasa.
Selén, Kari 2001, Sarkatakkien maa. WSOY, Helsinki.
Suomen asetuskokoelma 1918 nro 86.