Vuoden 1918 suojeluskunta-asetuksen mukaan suojeluskuntien ylipäällikkönä toimi senaatin sota-asiantoimituskunnan päällikkö (27.11.1918 alkaen nimet Sotaministeriö ja sotaministeri). Asetuksen antamisen aikaan päällikkönä oli kenraali Wilhem Thesleff, apunaan suojeluskunta-asioiden esittelijä Eero Rydman ja viisihenkinen suojeluskuntatoimisto. Valta toimiston henkilöstön ja suojeluskunta-asioiden esittelijän valinnassa oli Thesleffillä, hänet puolestaan nimitti senaatti. Suojeluskuntajärjestöllä ei siis ollut lainkaan itsenäistä valtaa oman ylimmän johtonsa nimittämisessä. Ylhäältä annettu johto oli monen mielestä huonompi kuin alhaalta päin valittu. Voisivatko suojeluskunnat sittenkin valita itse oman johtonsa? Suojeluskunnissa oli tavallaan demokratiavaje.

Toisaalta suojeluskuntajärjestöllä oli myös tietynlainen auktoriteettivaje, sillä kun ei ollut omaa, erillistä ylipäällikköä. Oma keulakuva olisi antanut sille enemmän painoarvoa ja uskottavuutta. Nykyisellään suojeluskuntajärjestö jäi helposti armeijan sivuhaaraksi, mahdollisesti jopa melko merkityksettömäksi sellaiseksi. Erillinen suojeluskuntain ylipäällikkö toisi järjestölle auktoriteettia ja tehostaisi sen johtoa.

Samaan aikaan monet entiset Suomen itsenäisyyttä ajaneet aktivistit, kuten Elmo E. Kaila, olivat huolestuneita suojeluskuntajärjestön itsenäisyyden vähenemisestä. He eivät tosin olleet niinkään huolissaan siitä, ettei demokratia toteutunut suojeluskuntajärjestön johdon valinnassa, vaan riippuvaisuudesta maan hallituksesta. Suomi näytti olevan kehittymässä liberaalimpaan suuntaan tasavallan voittaessa monarkian. Bolsevismi uhkasi rajan takana. Vasemmisto voisi milloin vain voittaa vaalit, muodostaa hallituksen ja sabotoida suojeluskuntatyötä tätä kautta. Suojeluskuntajärjestön itsenäisyys oli taattava Suomen valkoisuuden turvaamiseksi.

Suuret muutokset ravistelivat kuitenkin Suomea vuodenvaihteessa 1918–1919, mikä heijastui myös suojeluskuntajärjestön hallintoon. Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan 9.11.1918 hävisi myös halu saada Suomelle saksalainen kuningas. Kuningaskuntaa toivonut J. K. Paasikiven senaatti erosi. Uuden johdon mukana tuli uusi termistö: Paasikiven senaatin korvasi Lauri Ingmanin hallitus. Senaatin sota-asiaintoimikunnan päällikkö Thesleffin tilalle tuli sotaministeri, kenraalimajuri Rudolf Walden. Mannerheim kutsuttiin valtionhoitajaksi Svinhufvudin tilalle.

Jo tammikuussa 1919 perustettiin sotaministeri Waldenin käskystä uusi komitea pohtimaan suojeluskunta-asetuksen parantamista, johtajanaan jälleen V. A. Kotilainen. 14.2.1919 annettu uusi suojeluskunta-asetus lisäsikin suojeluskuntajärjestön autonomiaa, sillä sitä johtaisi vastaisuudessa oma suojeluskuntain ylipäällikkö apunaan Suojeluskuntain yliesikunta (SkY). Tämä poisti yllä mainitun suojeluskuntien auktoriteettivajeen. Ylipäällikön nimittäjäksi määrättiin kuitenkin sotavoimain ylipäällikkö, mikä oli tappio niille, jotka näkivät suojeluskunnissa demokratiavajeen. Toisaalta suojeluskuntien omaa johtajien nimitysvaltaa paikallis-, alue- ja piiritasolla lisättiin. Riippuvuus maan hallituksesta ei kuitenkaan juuri vähentynyt, mikä oli tappio Kailan johtamalle aktivistisiivelle, mutta toisaalta heillä oli nyt mahdollisuus vaikuttaa suojeluskuntajärjestön linjaan myös alhaaltapäin, eli pyrkimällä saamaan sopivia henkilöitä piiri-, alue-, ja paikallispäälliköiksi. Vuoden 1919 asetuksessa suojeluskuntajärjestön piirijako irrotettiin armeijan kutsuntapiirijaosta. Piiripäälliköiden nimitysoikeus säilyi edelleen suojeluskuntain ylipäälliköllä. Tämä oikeus muodosti kuitenkin valitettavan pian selkkauksen, jolla oli dramaattiset seuraukset suojeluskuntien johdon kannalta.

Suojeluskuntajärjestön ylipäällikön löytämisestäkin kehkeytyi oma seikkailunsa. Alun perin valtionhoitaja Mannerheim pyysi tehtävään Mikkelin läänin maaherraa Ernst Rosenqvistiä, joka kuitenkin kieltäytyi. Aktivistit, kuten Kaila, taas toivoivat ylipäälliköksi kenraalimajuri Bruno Jalanderia, mutta Mannerheim ei hyväksynyt häntä. He kääntyivät nyt sotaministeri Rudolf Walden puoleen, mutta tämä kieltäytyi tehtävästä. Seuraavaa aktivistien ehdokasta, jääkärieverstiluutnantti Woldemar Hägglundia ei taas puolestaan Mannerheim hyväksynyt. Tehtävään kaavailtiin myös everstiluutnantti T. C. O. Aminoffia, mutta Mannerheim sai lopulta kuitenkin suostuteltua tehtävään everstiluutnantti Georg Didrik von Essenin, joka oli ollut Helsingin kunnallisen suojeluskunnan päällikkö vuonna 1906. Mannerheim nimitti hänet suojeluskuntajärjestön ylipäälliköksi 28.2.1919. Suojeluskuntain yliesikunnan ja sen päällikön tarina oli alkanut.

54-vuotias everstiksi ylennetty Georg Didrik von Essen (1864–1936) oli Haminan kadettikoulun miehiä ja hän toimi Venäjän vallan aikaisessa Suomen sotaväessä muun muassa Suomen Rakuunarykmentin eskadroonan päällikkönä. Suomen sotaväen lakkautuksen jälkeen hän työllisti itsensä liike-elämässä ja tilansa parissa. Hän oli toiminut myös Helsingin kunnallisen suojeluskunnan päällikkönä levottomana vuonna 1906 sekä osallistui vapaussotaan. Sodan jälkeen hän toimi hetken Helsingin Jääkäriprikaatin komentajana, mutta erosi tehtävästä pian, palaten liike-elämän pariin, ennen kuin Mannerheim pyysi hänen suojeluskuntien ylipäälliköksi.

von Essen Georg Didrik

Georg Didrik von Essen (Puolustusvoimat)

Von Essenin taival suojeluskuntajärjestön ylipäällikkönä ei kuitenkaan ollut pitkä, vaan hänen kautensa päättyi traagisissa tunnelmissa niin sanottuun kesän 1921 suojeluskuntakriisiin. Kriisi sai alkunsa Hufvudstadsbladetissa 9. kesäkuuta julkaistusta mielipidekirjoituksesta, jossa Helsingin suojeluskuntapiirin uusi päällikkö, kenraalimajuri Paul von Gerich, ilmaisi vastustavansa Suomen mahdollista sotilaallista liittoutumista Baltian maiden ja Puolan kanssa, mikä olisi kuin astuminen uppoavaan laivaan. Kirjoitus myös arvosteli Italian petturuutta ensimmäisessä maailmansodassa ja Ranskan kostopolitiikkaa Saksaa kohtaan. Kirjoitus herätti paljon kansainvälistä huomiota ja useiden maiden suurlähettiläät paheksuivat voimaasti von Gerichin toimintaa: hän ei olisi sotilaana saanut politikoida. Nuori Suomen tasavalta oli juuri hakemassa paikkaansa maailmassa ja kiista Ahvenanmaasta oli Kansainliiton ratkaistavana. Tässä tilanteessa kirjoitus vaaransi Suomen suhteet useisiin ulkovaltoihin.

Maan hallitus ja sotaministeri Onni Hämäläinen katsoivat parhaaksi, että von Gerich eroaa, ja kohu saadaan näin laantumaan. Hän antoi asiasta käskyn suojeluskuntien ylipäällikölle 15.6. Suojeluskuntain ylipäällikkö von Essen kieltäytyi kuitenkin erottamasta alaistaan piiripäällikkö von Gerichiä, koska piti kohua liioiteltuna. Lisäksi von Essen, kuten myös monet muut suojeluskuntalaiset, olivat sitä mieltä, että puolustusministerillä ja hallituksella ei ole päätösvaltaa suojeluskuntien sisäisissä asioissa, kuten piiripäällikön erottamisessa. Von Essen kutsui koolle suojeluskuntien edustajakokouksen voidakseen käsitellä siellä hallituksen puuttumista järjestön toimintaan. Sotaministeri ei kuitenkaan antanut periksi, vaan asia alistettiin nyt presidentti Ståhlbergille, joka erotti ylipäällikkö von Essenin 20.6., ja määräsi tilapäiseksi ylipäälliköksi entisen sotaministerin, kenraalimajuri K. E. Bergin. Uusi ylipäällikkö erotti piiripäällikkö von Gerichin jo samana päivänä.

Vaikka von Essen olikin menettänyt hallituksen ja presidentin luottamukset ja saanut tavallaan potkut, suojeluskuntajärjestön luottamusta hän ei ollut menettänyt. Itse asiassa suojeluskuntien edustajakokous ehdotti jo heti 23.6. von Essenin nimittämistä uudelleen ylipäälliköksi, mihin presidentti Ståhlberg ei tietenkään suostunut. Tämän jälkeen alkoi uusien ylipäällikköehdokkaiden pitkäksi venynyt etsintä. Von Essen taas siirtyi siviilielämään.

Suojeluskuntain ensimmäisen ylipäällikön taival ei siis ollut pitkä, mutta sitäkin kivisempi. Toisaalta tulee muistaa, että von Essenin ylipäällikkyys osui aikaan, jolloin suojeluskuntajärjestö vielä haki paikkaansa, ja sen suhde toisaalta vakinaiseen armeijaan, toisaalta valtiovaltaan oli vielä jäsentymätön. Von Essen oli vanhan sotaväen miehenä mies paikallaan vapaussodassa ja rakentamassa Suomen nuorta armeijaa, mutta pitemmän päälle hän tuskin olisi muutenkaan voinut pitää paikkaansa suojeluskuntien ylipäällikkönä. Suojeluskunnissa eli voimakkaana suomalaisuusaate, joka ei kovin helposti taipunut von Essenin kaltaisen, Venäjän armeijassa palvelleen ja aatelistaustaisen miehen alaisuuteen. Mannerheim oli toki tästä poikkeus, mutta von Essenin arvovalta ei ollut aivan näin suuri.

Kenraalimajuri Karl Emil Berg toimi lyhyen aikaan suojeluskuntien ylipäällikkönä, tosin vain väliaikaisena sellaisena. Hän pääsi, tai joutui, tehtävään presidentti Ståhlbergin erotettua ylipäällikkö von Essenin. Uusi ylipäällikkö Berg joutui ensimmäisenä tehtävänään erottamaan edellä mainitun piiripäällikön, kenraalimajuri Paul von Gerichin, mitä von Essen ei ollut suostunut tekemään. Näin toimiessaan hän toki noudatti maan hallituksen toiveita, ja erityisesti presidentin, eli koko puolustuslaitoksen ylipäällikön käskyä. Sotilaspiireissä hänen toimintansa kuitenkin tuomittiin erittäin voimakkaasti. Monet olivat sitä mieltä, että hallitus ja jopa presidentti olivat toimineet väärin puuttuessaan suojeluskuntajärjestön sisäisiin asioihin. Karl Emil Bergiä pidettiin poliitikkojen käsikassarana ja petturina, joka oli alentunut erottamaan upseeriveljensä Paul von Gerichin. Tähän lopputulokseen tuli myös Kadettiliitto, joka erotti Bergin keskuudestaan. Syvästi loukattu ja pettynyt kenraali Berg ampui itsensä 22. kesäkuuta 1921. Suojeluskuntajärjestö oli vailla johtajaa.

 

Berg Karl Emil E3712

K. E. Berg (Puolustusvoimat)

Vuoden 1921 suojeluskuntakriisi, jossa suojeluskuntain ylipäällikkö von Essen kieltäytyi erottamasta alaistaan, Helsingin suojeluskuntapiirin päällikkö von Gerichiä sotaministerin käskystä huolimatta, huolestutti monia. Suojeluskuntajärjestön pelättiin muuttuvan liiankin itsenäiseksi, jolloin sen ylipäällikkö ei enää välttämättä tottelisi edes ministeriä, kuten kesän 1921 tapauksessa. Vastaavan tilanteen välttämiseksi vuoden 1919 suojeluskunta-asetusta päätettiin muuttaa nimenomaan suojeluskuntien itsenäisyyden osalta.

Keskeinen muutos tehtiin siihen, miten asiat tulee esitellä akselilla suojeluskuntain ylipäällikkö – sotaministeri – presidentti. Toisin kuin vuoden 1919 asetuksessa, nyt päätettiin asettaa suojeluskuntain ylipäällikkö suoraan tasavallan presidentin alaisuuteen. Tosin asetuksessa määriteltiin erikseen, että keskeiset nimitys- ja eroasiat esittelee presidentille sotaministeri, ja suojeluskuntain ylipäällikölle jätettiin vain oikeus olla esittelyssä läsnä ja antaa lausuntonsa asiasta. Lisäksi jos piiripäälliköksi oltiin nimittämässä sellaista upseeria, joka toimi vakinaisessa väessä (kuten pätevyysvaatimusten vuoksi helposti saattaisi käydä), kuului nimitys presidentille.

Muutos merkitsi käytännössä sitä, että suojeluskuntien itsenäisyys suhteessa sotaministeriin lisääntyi, mutta sotaministerille jätettiin kuitenkin mahdollisuus esittelyjen kautta seurata suojeluskuntajärjestön toimintaan. Voidaan siis puhua eräänlaista kompromissista voimakkaan suojeluskuntien autonomian ja voimakkaan sotaministeriön kontrollin välillä. Muuten vuoden 1921 asetus ei käytännössä eronnut vuoden 1919 asetuksesta.

Uuden johtajan etsinnästä muodostui monimutkainen prosessi, jota varten kutsuttiin koolle useampikin suojeluskuntajärjestön edustajakokous. Ensimmäisen kokouksen (16.9.) ehdokas oli entinen ylipäällikkö von Essen, mutta tästä jouduttiin luopumaan, koska kävi selväksi, ettei presidentti Ståhlberg hyväksyisi hänen paluutaan. Uutta ehdokasta etsittiin monelta taholta, ja esillä olivat monet nimet, kuten Mannerheim, Rudolf Walden (kenraali, sotaministeri), Bruno Jalander (maaherra), Eric Heinrichs (jääkärieverstiluutnantti), K. E. Levälahti (SkY:n osastopäällikkö), P. E. Svinhufvud (entinen valtionhoitaja), Ernst Rosenqvist (maaherra) ja Lauri Malmberg (jääkärieverstiluutnatti). Suojeluskuntajärjestön johtaminen nähtiin siis ennen kaikkea hallinnollisena tehtävänä, eikä sen johtajan välttämättä tarvinnut olla ammattisotilas, mitä esimerkiksi Svinhufvud ei ollut. Suosituimmaksi osoittautui kuitenkin Mannerheim, jonka edustajakokous nimesi lopulta ehdokkaakseen pitkäksi venyneessä kokouksessaan 16.9. Mannerheimin valinta ei ole kovin yllättävä, sillä kokenut kenraali oli lunastanut paikan monen sydämessä voittoisan vapaussodan seurauksena.

Seuraavana päivänä kuitenkin kävi ilmi, ettei Ståhlberg hyväksynyt Mannerheimiakaan. Tähän saattoi olla syynä sekä näiden herrojen välinen taannoinen kilpailu presidentin virasta, jonka Mannerheim oli hävinnyt. Presidentti ja hallitus myös halusivat yleisemminkin saada suojeluskuntajärjestön tarkempaan kontrolliin, mikä olisi vaikeaa, jos sitä johtaisi Mannerheimin kaltainen vahva ja tunnettu henkilö. Seuraavaksi ehdokkaaksi pohdittiin Suomen Yhdysvaltain-lähettilästä A. H. Saastamoista, mutta tämä kieltäytyi kunniasta. Edustajakokous pyysi nyt maan hallitusta tekemään heille ehdotuksen, koska heiltä alkoivat ideat olla jo vähissä potentiaalisten ehdokkaiden suhteen. Hallitus kävi neuvotteluja suojeluskuntien johdon kanssa, ja lopulta pöydälle jäi vain kaksi nimeä, molemmat jääkäreitä ja everstiluutnantteja: Woldemar Hägglund ja Lauri Malmberg, joista jälkimmäinen valittiin ylipäälliköksi 17.9.1921. Malmberg pysyi tehtävässään koko suojeluskuntajärjestön historian ajan, millä oli erittäin suuri merkitys järjestön toiminnan vakiintumisen kannalta.

Kirjalllisuus
Hersalo, N. V. 1962. Suojeluskuntain historia II. Puolustuskelpoinen kansa. Hätävarasta välttämättömyys. Kustantaja Hata oy, Vaasa.
Selén, Kari 2001. Sarkatakkien maa. Suojeluskuntajärjestön historia. WSOY, Helsinki.
Stig Roudasmaa 1997, Helsingin suojeluskuntapiirin historia 1918-1944. Helsingin Suojeluskunta- ja Lotta Svärd –piirien perinnekilta ry:n historiatoimikunta. Gummerus, Helsinki.