Vuoden 1918 suojeluskunta-asetus oli virallisesti perustanut suojeluskuntajärjestön. Vuonna 1919 annettu uusi asetus oli lisännyt järjestön itsemääräämisoikeutta, ja vuoden 1921 asetuksella oli niin sanotussa suojeluskuntakriisissä ryvettynyt järjestö taas asetettu tiukempaan valtiovallan kontrolliin. Kaikki tämä oli kuitenkin tehty vain asetusten nojalla; lakia suojeluskuntajärjestöstä ei ollut. Eduskunta, jolla oli jo tuolloin yksinoikeus lakien säätämiseen Suomessa, ei ollut osallistunut koko prosessiin.

Sillä, että suojeluskunnista oli lähes kymmenen vuoden ajan säädetty vain asetuksella, oli useita eri merkityksiä. Ensinnäkin se tarkoitti, että hallituksen antaman suojeluskunta-asetuksen voisi samoin kumota hallitus itse sisäisellä äänestyksellä. Suojeluskuntajärjestön kannalta tässä piili mahdollinen riski: mitä jos maan hallitus ei enää olekaan suojeluskuntamyönteinen, ja päättää lakkauttaa koko järjestön kumoamalla vuoden 1921 suojeluskunta-asetuksen kokonaan? Vasemmistolainen hallitus olisi kaikkein todennäköisin vaihtoehto toimimaan näin, mutta kuten esimerkiksi vuoden 1921 kriisin aikana oli huomattu, suhtauduttiin suojeluskuntiin myös porvarillisella puolella monella eri tavalla. Mikäli suojeluskunnista säädettäisiin lailla, vaatisi sen kumoaminen eduskunnan hyväksynnän, mikä olisi monimutkaisempaa, sillä esimerkiksi vasemmistolaisen enemmistöhallituksenkin ollessa vallassa eduskunnassa luultavasti olisi silti suuri joukko oikeistolaisia edustajia, jotka kykenisivät ainakin jarruttamaan lain käsittelyä hyvin pitkään, joskaan eivät estää sitä kokonaan.

Toisaalta on melko luonnollista, ettei lakia suojeluskunnista annettu kovin nopeasti. Hyvin monesta muustakin asiasta oli nuoressa Suomen tasavallassa säädetty ainoastaan asetuksella. Moni käytössä ollut säädös, kuten jopa valtiopäiväjärjestys, oli Venäjän vallan ajalta. 1920-luvun alussa ei edes ollut mitään erillistä lakia maan armeijasta tai puolustuslaitoksesta! Lainsäädäntöä uudistettiin hiljalleen, mutta suojeluskuntien osalta silloiset määräykset hallitusmuodosta ja asevelvollisuudesta sekä vuoden 1921 suojeluskunta-asetus olivat riittäviä.

Lisäksi osa suojeluskuntalaisista toivoi, ettei suojeluskuntajärjestöstä säädettäisi lailla. Tähän oli kaksi tärkeää syytä. Monen mielestä suojeluskuntajärjestö, joka olisi lailla sidottu valtioon, veisi pohjan sen alkuperäiseltä, vapaaehtoiselta hengeltä. Asetus oli tässä suhteessa kevyempi tapa järjestää suojeluskuntajärjestön ja valtion välinen suhde. Osa suojeluskuntaväestä, kuten myös ylipäällikkö Malmberg, ei myöskään halunnut kiirehtiä puolustukseen liittyvää lainsäädäntöä, sillä etenkin jääkäriupseeripiireissä haluttiin ensin päästä eroon ns. ryssänupseereista, siis sellaisista sotilaista, jotka olivat palvelleet tsaarin armeijassa sortokausien aikana. Liian aikaisin hyväksyttävä laki saattaisi antaa heille niin vankan aseman, että tämänkaltainen puhdistus muodostuisi vaikeaksi.

Suojeluskuntajärjestö ei myöskään halunnut kiirehtiä lakia siksi, että sen läpimeno eduskunnassa vaikutti vielä 1920-luvun alkupuolella epätodennäköiseltä. Edustajista liian moni oli joko vasemmistolainen tai sellainen keskustan tai oikeiston edustaja, joka ei ollut erityisen innostunut suojeluskuntien kaltaisesta organisaatiosta Suomessa. 1920-luvun aikana asenteet kuitenkin hiljalleen muuttuivat, ja niinpä lain valmistelu aloitettiin vuoden 1926 keväällä. Tämän jälkeen pulmaksi muodostui kuitenkin pelko Kyösti Kallion porvarihallituksen kaatumisesta; tilalle uhkasi tulla Väinö Tannerin vasemmistohallitus, joka ei taatusti edistäisi suojeluskuntalain läpimenoa! Kallion hallitus kaatuikin syksyllä 1926, mutta jo kaatunut hallitus ehti antaa suojeluskuntalakialoitteen ennen kuin Tannerin uusi, yksinomaan SPD:n ministereistä koostuva vähemmistöhallitus nimitettiin.

Lakiehdotus äänestettiin eduskunnassa lepäämään eduskuntavaalien yli, ja asiaan palattiin vasta syksyllä 1927, Tannerin ollessa edelleen pääministeri. Laki hyväksyttiin lopulta eduskunnan äänestyksessä äänin 111–77. Saman tien olisi voitu antaa myös suojeluskuntajärjestön toimintaa tarkemmin säätelevä uusi suojeluskunta-asetus, mutta Tannerin hallitus hidasteli asian kanssa. Lopulta Tannerinkin hallitus kaatui joulukuussa 1927 ja asetuksen valmistelu jäi tulevan hallituksen tehtäväksi.

Vuoden 1927 suojeluskuntalaissa määriteltiin suojeluskuntajärjestö osaksi tasavallan sotavoimaa ja sen tehtäväksi tuli puolustusvalmiuden sekä henkisen ja ruumiillisen kuntoisuuden edistäminen antamalla jäsenistölleen sotilaallista koulutusta sekä harjoittamalla liikuntakasvatusta ja valistustoimintaa. Laki myös vahvisti järjestöön kuulumisen vapaaehtoisuuden, 17 vuoden vähimmäisiän sekä jäsenten isänmaallisuuden ja yhteiskuntajärjestyksen kunnioituksen velvollisuuden. Suojeluskuntajärjestöltä, kuten armeijaltakin, myös kiellettiin poliittinen toiminta.

Laissa määriteltiin suojeluskunnan johto kuten vuoden 1921 asetuksessa. Tältäkään osin laki ei siis muuttanut olemassa olevaa käytäntöä, vaan vahvisti sen. Toisaalta piiri- ja paikallistason väliin luotiin uusi aluetaso, eli muutaman suojeluskunnan yhteinen organisaatio. Aluepäälliköstä tehtiin samalla suojeluskuntajärjestön alin valtion virka; paikallispäälliköt toimivat jo luottamusmiespohjalta pientä palkkiota vastaan. Suojeluskuntajärjestön aluejärjestelmän luominen kulki käsi kädessä armeijan liikekannallepanojärjestelyjen kehittämisen kanssa. Ennen talvisotaa suojeluskunnat jo käytännössä vastasivat liikekannallepanosta ja muodostivat myös kotijoukkojen selkärangan.

Vuoden 1927 laki suojeluskunnista vakiinnutti suojeluskuntajärjestön aseman ja liitti sen entistäkin kiinteämmäksi osaksi valtakunnan sotavoimaa. Seuraavana vuonna, 1928, annettu asetus määritteli suojeluskuntajärjestön yksityiskohdat. Asetus on huomattavasti laajempi kuin vuoden 1921 asetus, etenkin jäsenyyskriteerien, yliesikunnan organisaation sekä alempien tasojen hallinnon osalta. Tämä kuvastaa suojeluskuntajärjestön aseman vakiintumista ja selkeytymistä lain myötä. Kun aikaisemmin koko suojeluskuntajärjestön virallinen olemassaolo oli perustunut valtioneuvoston antamaan asetukseen, ei sen sisältö ollut kovin yksityiskohtainen. Lain myötä olemassaolon olo päättänyt Eduskunta, jolloin Valtioneuvoston tehtäväksi tuli määrittää suojeluskuntajärjestön toiminta tarkemmin asetuksella.

Vuoden 1928 asetuksessa monet asiat pysyivät samoina kuin vuonna 1921. Ensimmäinen varsinainen eroavaisuus on aluetason mukaantulo paikallis- ja piiritason väliin. Suojeluskunta-alueiden tarkoitusperä on asetuksen mukaan ”koulutuksellinen”, ja yhden alueen muodostaa yksi tai useampi suojeluskuta.

Vuoden 1928 asetuksessa, toisin kuin vuonna 1921, määriteltiin suojeluskuntalaisille myös erikseen kannatusjäsen, jollaiseksi yli 45-vuotiailla oli mahdollisuus päästä. Tällöin he eivät olisi velvollisia osallistumaan suojeluskuntatoimintaan täysipainoisesti. Asetuksessa käydään myös läpi eroamis- ja erottamisperiaatteet sekä suojeluskuntalaisen velvollisuudet paljon tarkemmin kuin vuoden 1921 asetuksessa. Tämäkin heijastelee järjestön merkityksen kasvua lain myötä.

Vuoden 1928 asetuksessa suojeluskuntain yliesikunnan eri osastojen tehtävät luetellaan erikseen, samoin kuin kaikkien suojeluskuntavirkojen tehtäväkuvaukset, nimittämiskäytännöt ja kelpoisuusvaatimukset pääpirteissään (suojeluskuntain päällikkö, esikuntapäällikkö, jaostopäällikkö, osastopäällikkö, osastopäällikön apulainen, sotilastarkastaja, asetarkastaja, adjutantti, piiripäällikkö, sotilasohjaaja, asemestari, aluepäällikkö sekä päällystökoulun virat). Vuoden 1928 asetuksessa käydään läpi myös piiri-, alue- ja paikallistason hallinto kokouskäytäntöineen.

Vuoden 1928 asetuksessa korostuu myös suojeluskuntajärjestön ja vakinaisen väen (armeijan) välinen suhde. Asetuksessa määritellään, että suojeluskuntien koulutuksen ja varustuksen tulee seurata soveltuvin osin armeijaa. Samoin määritellään suojeluskuntajärjestön velvoite informoida vakinaista väkeä ja presidenttiä liikekannallepanoon liittyvissä asioissa. Lisäksi suojeluskuntajärjestön ja vakinaisen väen tulee toimia yhteistyössä ja vuorovaikutuksessa keskenään tasavallan sotavoimien kehittämiseksi. Esimerkiksi upseeriston vuorottelu järjestöjen välillä mahdollistetaan asetuksessa. Asetuksessa määritellään paikalliset suojeluskunnat myös yksi- tai kaksikielisiksi sen mukaan, mikä niiden toiminta-alueen kielijako on.

Viimeinen merkittävä muutos koski suojeluskuntajärjestön nuorisotyötä. Vuoden 1921 asetus oli jättänyt asian hieman avoimeksi, sillä siinä määriteltiin suojeluskuntalaisen alaikärajaksi 17 vuotta, mutta ”Poikkeustapauksessa voidaan jäseniksi suojeluskuntaan harkinnan mukaan ja vanhempain suostumuksella ottaa nuorempiakin henkilöitä.” Teoriassa siis kuka tahansa suojeluskuntalaisen pikkuveli tai lapsi voisi tulla mukaan toimintaan. Käytännössä varmasti kovinkaan moni ei ainakaan aivan nuorena ollut mukana, mutta aivan varmasti monet 15-vuotiaat koulupojat kykenivät olemaan suojeluskunnassa siinä missä 17-vuotiaatkin. Tätä nuorempien kohdalla fyysisen suorituskyvyn kehittymättömyys luultavasti rajasi pikkupojat pois, mutta hyvinkin nuoria on saattanut silti olla mukana.

Vuoden 1928 asetuksessa poikakysymykseen otetaan kantaa paljon selkeämmin:

”Suojeluskunnan jäseneksi älköön otettako nuorukaista, joka ei ole täyttänyt seitsemäätoista vuotta. Kuitenkin voi suojeluskunta sopivan liikuntakasvatuksen ja harjoitusten muodossa antaa valmistavaa sotilaallista koulutusta nuorukaisille, jotka eivät ole täyttäneet seitsemäätoista vuotta. Saatakoon heitä suojeluskuntatyössä käyttää myös lähettitehtävien ja pienempien askareitten suorittamiseen, mutta älköön heitä aseilla varustettako.”

Asetuksessa halutaan selvästi rajata ”lapsisotilaat” pois suojeluskuntatoiminnasta, mutta kuitenkin mahdollistaa lasten ja nuorten maanpuolustuskasvatus, jotta nämä voivat saada hankittua pohjatiedot myöhempää varsinaista suojeluskuntatoimintaa varten.

Vuoden 1928 asetus ei loppujen lopuksi merkinnyt mitään dramaattisia muutoksia suojeluskuntajärjestön toimintaan, sillä käytännössä kaikki toiminnan peruselementit olivat jo olemassa aikaisemmissakin asetuksissa. Toisaalta asetus kylläkin vakinaisti suojeluskuntajärjestön toiminnan monessa mielessä, ja loi perustan, joka pysyi käytännössä muuttumattomana aina järjestön lakkautukseen saakka syksyllä 1944.

Kirjallisuus:
Hersalo, N. V. 1962. Suojeluskuntain historia II. Puolustuskelpoinen kansa. Hätävarasta välttämättömyys. Kustantaja Hata oy, Vaasa.
Levälahti, K. E. 1930. ”Suojeluskuntajärjestö.” Teoksessa Jonasson, Felix (toim.) Suomen Puolustusvoimat. WSOY, Porvoo.
Raikkala, Hannes 1966. Suojeluskuntain historia III. Kamppaileva kansa. Määrätietoista rakennustyötä rauhan vuosina 1930–1939 sekä sotavuodet 1939–1944. Kustannus Hata Oy, Vaasa.
Selén, Kari 2001. Sarkatakkien maa. Suojeluskuntajärjestön historia. WSOY, Helsinki.
Suomen Asetuskokoelma