Suojeluskuntajärjestö perustettiin virallisesti vasta kesällä 1918 annetulla asetuksella suojeluskunnista. Tuolloin perustettiin valtakunnallinen, Puolustusvoimiin kuuluva vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö, jolla oli virallinen asema maassamme. Tätä ennen olemassa olleet moninaiset kaartit, myös vapaussodan (huom. tekstissä pyritään käyttämään systemaattisesti suojeluskuntalaisten itsensä käyttämää termiä vapaussota. Ks. sivustojen erillinen artikkeli kyseisen sodan monista nimityksistä ja niiden taustoista) aikaiset, eivät siis olleet virallisen suojeluskuntajärjestön osia, vaikka niistä käytettiinkin nimeä suojeluskunta. Suojeluskuntajärjestön taustan ymmärtämiseksi on kuitenkin välttämätöntä perehtyä hieman myös aikaan ennen elokuussa 1918 annettua suojeluskunta-asetusta, jota voidaan pitää järjestön perustamisasiakirjana.

Suojeluskuntatoiminnan syntytausta Suomessa ajoittuu Venäjän vallan viimeisiin levottomiin vuosikymmeniin. Venäjän keisarikunnan 1800-luvun lopun yhtenäistämispolitiikka, jota viimeiset keisarit Aleksanteri III (keisarina 1881–1994) ja Nikolai II (1894–1917) ajoivat, koettiin Suomessa sortokausina. 1800-luvun alussa Venäjän tsaari Aleksanteri I oli suhtautunut Suomeen hyvin lempeästi. Hän myönsi Ruotsilta vuonna 1809 valloittamalleen alueelle autonomian, jota myöhemmin vielä laajennettiin Aleksanteri II:n kaudella. 1870-luvulla Suomi sai myös oman rahansa sekä oman armeijan. Tällä politiikalla Venäjä onnistui estämään separatistiset pyrkimykset Suomessa, mutta jo Aleksanteri II huomautti keskeiselle suomalaisuusmies Snellmannille, että suomalaisten toiveisiin voitiin vastata vain siinä määrin, etteivät kansallismieliset venäläiset ärsyynny liikaa tai muuten ”Venäjällä nousee sellainen myrsky, etten minä voi suomalaisia suojella.” Vuosisadan loppupuoliskolla myrskytuulet sitten alkoivatkin puhaltaa.

Voimistunut venäläinen nationalismi ja yleiseurooppalainen valtioiden välinen kilpavarustelu johti näkökulman muutokseen. Suomen erityisasema ei enää ollutkaan nokkelaa valloituspolitiikkaa, jolla saatiin pidettyä Suomi osana valtakuntaa, vaan heikkoa sisäpolitiikkaa, joka ajoi valtakunnan sisäiseen hajaannukseen. Venäjän nähtiin olevan heikko verrattuna muihin suurvaltoihin, kuten Saksaan, joka yli yhdistynyt Preussin johdolla voimakkaaksi keisarikunnaksi 1871. Liian omaleimaiseksi päästetyt puolalaiset olivat jo kapinoineet Venäjää vastaan, olisiko seuraavaksi suomalaisten vuoro? Autonominen Suomi oli myös vaarallisen lähellä Pietarin kaupunkia. Tämä päättelyketju johti moniin venäläistämistoimiin ja ”Venäjä venäläisille” –asenteeseen. Tämän saivat tuntea niin puolalaiset, ukrainalaiset, baltit, juutalaiset, kaukasuslaiset kuin suomalaiset. Suomen erillisasema ärsytti myös venäläisiä byrokraatteja, jotka joutuivat ”alistumaan” Suomen eriskummallisiin lakeihin. Monia ärsytti myös venäjänkielisten palvelujen puute, luterilainen kirkko sekä Suomen erillinen taloudellinen asema. Kun suuriruhtinaskunnan erityisasemaa sitten lähdettiin rajoittamaan, aiheutti se Suomessa vääjäämättä nationalistisen vastareaktion, johon myös varhaiset suojeluskuntia edeltävät kaartit osaltaan liittyvät.

Venäjän kiristynyt suhtautuminen Suomeen tuli hiljalleen esiin. Aleksanteri III:n kaudella Suomi menetti itsenäisen postilaitoksensa (1890) ja myös tulli- ja rahalaitosten yhdistämistä venäläisiin suunniteltiin. Pidemmälle mentiin kuitenkin vasta Nikolai II:n vuonna 1899 antamassa Helmikuun manifestissa, jossa korostettiin Suomen asemaa Venäjän osana. ”Ensimmäinen sortokausi” oli alkanut. Manifesti aiheutti Suomessa voimakkaan vastareaktion: kansan keskuudesta kerättiin puolen miljoonan nimen Suuri adressi ja tuhatkunta eurooppalaista kulttuurivaikuttajaa allekirjoitti Pro Finlandia -adressin. Kumpaakaan keisari Nikolai II ei ottanut vastaan. Venäläistämistoimien valvonnassa ja toteutuksessa keskeisessä roolissa oli kenraalikuvernööri Bobrikov, joka lisäsi venäläisten joukkojen määrää Suomessa mahdollisten kapinoiden pelossa. Hänen toimestaan myös lakkautettiin suuriruhtinaskunnan oma armeija: vastaisuudessa asevelvolliset palvelisivat Venäjän armeijassa.

Venäläisten joukkojen suurempi määrä ja asevelvollisuus oli tarkoitettu varmistamaan yhtenäistämispolitiikkaa, mutta oikeastaan se vain kasvatti juopaa suomalaisten ja Venäjän armeijan välillä. Ensimmäinen selkkaus sattui tammikuussa vuonna 1902, jolloin Helsingissä puhkesi mielenosoitus laittomina pidettyjä kutsuntoja vastaan. Venäläiset viranomaiset eivät olleet kyenneet toimimaan ennakoivasti estääkseen yleisen mielipiteen kääntymisen kutsuntojen vastaiseksi, vaan joutuivat lähettämään kasakat hajottamaan mielenosoituksen.

Näin brutaali toiminta ei tietenkään parantanut tilannetta, vaan johti entistä suurempaan katkeruuteen venäläistä sotaväkeä kohtaan. Jotta uudet yhteenotot armeijan ja helsinkiläisten välillä voitaisiin vastaisuudessa välttää, perustettiin pääkaupunkiin vapaaehtoisista muodostettu suojeluskunta. Sen tehtävä oli valvoa järjestystä oma-aloitteisesti niin, ettei venäläistä sotaväkeä tarvitsisi lähettää paikalle levottomuuksien ilmetessä.

Tämän Suomen ensimmäisen suojeluskunnan tarina jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä suojeluskunta lakkautettiin pian. Se ei myöskään suoranaisesti liittynyt tuleviin vastaaviin kaarteihin, eikä itse suojeluskuntajärjestöön. On kuitenkin merkittävää, että ensinnäkin suuriruhtinaskunnassa oli puhjennut Venäjän valtaa vastustavia levottomuuksia ja toisaalta että virallinen järjestyksenvalvontakoneisto oli todettu riittämättömäksi. Lähtölaukaus vapaaehtoiselle järjestyksenpidolle ja tulevalle suojeluskuntatoiminnalle oli annettu.

Kirjallisuus:

Jutikkala, Eino & Pirinen, Kauko 2002. Suomen historia. WSOY, Helsinki.
Luntinen, Pentti 1992. ”Itsenäisyysajatus itää roudan alla” teoksessa Manninen, Ohto (toim.) Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. Osa 1. Irti Venäjästä. VAPK-kustannus, Valtionarkisto, Helsinki.
Manninen, Turo 1992. ”Järjestysvalta järkkyy” teoksessa Manninen, Ohto (toim.) Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. Osa 1. Irti Venäjästä. VAPK-kustannus, Valtionarkisto, Helsinki.
Meinander, Henrik 2006. Finlands historia. Linjer, strukturer, vändpunkter. Söderströms/Atlantis.
Nygård, Toivo 2003. ”Rajamaa” teoksessa Zetterberg, Seppo (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY, Helsinki.
Roudasmaa, Stig 1997. Helsingin suojeluskuntapiirin historia 1918–1944. Helsingin Suojeluskunta- ja Lotta Svärd –piirien perinnekilta ry:n historiatoimikunta, Helsinki.
Selén, Kari 2001. Sarkatakkien maa. Suojeluskuntajärjestö ja yhteiskunta 1918–1944. WSOY, Helsinki.
Upton, Anthony, F. 1980. The Finnish Revolution. University of Minnesota Press, Minneapolis.
Vahtola, Jouko 2004. Suomen historia. Jääkaudesta Euroopan unioniin. 2. painos, Otava, Helsinki.