Ensimmäinen maailmansota kiihdytti mieliä ja kiristi tunnelmaa koko Venäjän valtakunnan alueella, myös Suomessa, josta Venäjä vielä piti tiukasti kiinni. Sodan vuoksi venäläisten joukkojen määrää maassamme nostettiin ja pääkaupunki Helsinkiä linnoitettiin voimakkaasti Saksan maihinnousun pelossa. Kaupunkiin saapui tuhansia työläisiä linnoitustyöhön, elintarviketilanne hankaloitui ja valvonta oli tiukkaa. Sodan uhka leijui koko maan yllä ja pinnan alla kyti toisaalta nationalistinen halu itsenäistymiseen, toisaalta sosialistien halu siirtää valta työväelle.
Venäjän maaliskuun vallankumous aiheutti Suomessa järjestysvaltatyhjiön. Poliisin ja venäläisten upseerien valta mureni venäläisten sotilaiden kapinoidessa ja aiheuttaessa lukuisia järjestyshäiriöitä ympäri maan. Suomen kireää tilannetta pahensi Venäjän väliaikaisen hallituksen päätös hajottaa eduskunta, jolloin vasemmisto menetti enemmistönsä. Tämä ajoi monet vallankumouksen tielle, sillä sosialistisia päätöksiä ei voitaisi enää ajaa läpi eduskunnan enemmistön perusteella. Erilaiset torikokoukset, mielenosoitukset ja kulkueet hallintokoneiston uudistuksista olivat tavallinen näky koko loppukevään 1917.
Vallankumouksen mainingeissa Venäjän hallinto ilmoitti järjestysvallan siirtyvän työväestön miliiseille, jotka korvasivat kaupunkien poliisilaitokset. Järjestysvalta ei siis enää ollut virallisesti valtion käsissä. Sekä vasemmiston että oikeiston piirissä alettiin perustaa erilaisia kaarteja turvaamaan elintarvikehuolto, yleinen turvallisuus ja oman ryhmän edut. Ryhmien nimitykset olivat vaihtelevia: puhuttiin miliiseistä, punakaarteista, työväenkaarteista, järjestyskaarteista, suojeluskunnista, suojelusvartioista, järjestyskunnista, järjestysmiehistöistä paikkakunnasta riippuen. Suojeluskuntajärjestön omassa, vuonna 1955 ilmestyneessä, historiikissa termiä suojeluskunta käytettiin yläkäsitteenä ja suojeluskuntia oli kahta lajia: järjestyskuntia, jotka pyrkivät yhteiskuntarauhan turvaamiseen sekä palokuntia, jotka taistelivat itsenäisyyden puolesta. Näistä edelliset olivat siis yleisesti tiedossa ja toimivat julkisesti, kun taas jälkimmäisten todellinen tarkoitus oli suuri salaisuus. Yleisimmiksi nimityksiksi voidaan joka tapauksessa katsoa punakaartit ja suojeluskunnat, jotka muodostivat myös tulevan sodan pääosapuolet. Suojeluskuntalaisten keskuudessa oli usein voimakas nationalistinen henki, ja tavoitteena oli paitsi järjestys, turvallisuus ja punakapinan estäminen myös Suomen itsenäistyminen. Punakaartilaistenkin joukossa saattoi olla itsenäisyysmielisiä, mutta tämä tavoite jäi toissijaiseksi vallankumouksellisen siiven muodostuttua hallitsevaksi. Punakaartien ja suojeluskuntien yhteenotto oli näin väistämätön.
Keväällä oikeiston kaarteja oli vain lähinnä Satakunnassa ja Pohjanmaalla, mutta kesän aikana niitä perustettiin runsaasti myös Uudellemaalle, Karjalaan ja Oulun seudulle. Näitä perustamassa olivat monet eri tahot. Yksi oli paikalliset yksityishenkilöiden ryhmittymät ja yhdistykset, kuten maataloustuottajat, jotka pyrkivät turvaamaan tuotannon lakkoilun keskellä. Monet kunnat ja kaupungit taas halusivat turvata yleisen järjestyksen ”järjestysvaltatyhjiössä” tai pelkäsivät paikallisia venäläisiä varuskuntia. Kolmas ja erittäin keskeinen taho oli Uusi Metsätoimisto (ja etenkin sen alaosasto Aktiivinen Komitea), joka oli jääkäriliikkeeseen kytkeytynyt naamioitu tsaarinvallan vastainen kapinaliike. Sen tunnettuja hahmoja olivat muiden muassa maisteri Elmo E. Kaila sekä Lauri ja Tahko Pihkala. Myös monet lehdet kehottivat perustamaan suojeluskuntia yleisen järjestyksen turvaamiseksi.
Marraskuussa 1917 puhkesi Venäjällä jälleen vallankumous, jossa bolsevikit syrjäyttivät väliaikaisen hallituksen. Tämän seurauksena syntyi Suomessakin yleislakko, ”verilakko”, jonka aikana esimerkiksi Helsingissä punakaarti miehitti senaatin ja monia muita julkisia rakennuksia sekä suoritti ase-etsintöjä ja pidätyksiä. Näiden yhteydessä tapahtui myös pahoinpitelijä ja murhia, ensimmäisiä esimerkkejä ”punaisesta terrorista”, mikä antoi lisäsyyn oikeiston järjestyskaartien tai suojeluskuntien välttämättömyydelle.
Vuoden 1918 alkupuoleen mennessä suojeluskuntia oli perustettu yli 400 ja jäsenmäärä kohosi 38 000 jäseneen. Suojeluskuntien jäsenistön pohjan muodostivat keski- ja yläluokka, korkeasti koulutetut ja itsenäiset talonpojat. Vasemmiston järjestyskaarteja ja punakaarteja oli samaan aikaan 375 ja jäseniä 25 000–30 000, joista suurin osa oli Etelä-Suomen suurilla teollisuuspaikkakunnilla. Jäsenistö koostui ennen kaikkea tehdastyöväestä, mutta mukana oli myös paljon maaseudun työväkeä, kuten torppareita. Myös muita taustoja omaavia henkilöitä oli toki mukana.
Vuoden 1917 aikana myös Suomen senaatti ja sen sotilaskomitea pyrki ylläpitämään järjestystä mahdollisuuksien mukaan. Sen alainen Sotilaskomitea suunnitteli lisäsuojeluskuntien perustamista ja perusti ratsupoliisin (ns. Saksanniemen järjestyslipuston), joka myöhemmin siirtyi Lappajärvelle punaisten hajotettua sen. Vimpelissä pidettiin päällystökurssi, Vöyriin perustettiin sotakoulu ja pienempiä aliupseeri- ja poliisikursseja pidettiin myös Karstulassa, Kuopiossa ja Jalasjärvellä. Tästä huolimatta suojeluskuntien toiminta ei ollut vielä 1917 ollut valtakunnallisesti tehokkaasti organisoitua, vaan toiminta pysyi paikallisena (etenkin Etelä-Pohjanmaa ja Satakunta olivat aktiivisia) ja yhteydet lähialueen ulkopuolelle olivat hyvin rajalliset. Suurin osa kaarteista oli perustettu paikallisiin tarpeisiin, kuten lakkojen, ilkivallan tai väkivallan estämiseen. Nykynäkökulmasta näitä kaarteja ei voida pitää täysin samoina kuin sisällissodan aikaisia suojeluskuntia eikä varsinkaan virallisen Suojeluskuntajärjestön suojeluskuntina, jotka perustettiin vasta sodan jälkeen 1918. Suojeluskuntajärjestön omassa historiassa (Hersalo) suojeluskuntajärjestön perustamiskirjana pidetään kuitenkin 16.5.1917 laadittua sotilaskomitean kirjelmää, jossa suositellaan Suomen oman (vapaaehtoisiin suojeluskuntiin perustuvan) sotilaallisen voiman rakentamista itsenäisyyden turvaamiseksi.
Kirjallisuus:
Ahti, Martti 1987. ”Tuntematon suojeluskuntalainen? Vapaaehtoisuus ja pakko suojeluskuntaliikkeen synnyssä 1917-1919” teoksessa Alapuro, Risto ym. (toim.) Kansa liikkeessä. Kirjayhtymä, Helsinki.
Hersalo, N. V. 1962. Suojeluskuntain historia I. Neljäs painos. Kustantaja Hata oy, Vaasa.
Manninen, Turo 1998. ”Suojeluskuntien synty ja sisällissodan alkaminen” teoksessa Alapuro, Risto (toim.) Raja railona. Näkökulmia suojeluskuntiin. WSOY, Helsinki.
Nyström, Samu 2008. ”Helsinki ja helsinkiläiset sodassa” teoksessa Kolbe, Laura & Nyström, Samu 2008. Helsinki 1918. Pääkaupunki ja sota. Minerva Kustannus Oy, Helsinki/Jyväskylä.
Salokangas, Raimo 2008. ”Itsenäinen tasavalta” teoksessa Zetterberg, Seppo (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY, Helsinki.
Selén, Kari 2001. Sarkatakkien maa. Suojeluskuntajärjestö ja yhteiskunta 1918-1944. WSOY, Helsinki.
Vasara, Erkki 1997. Valkoisen Suomen urheilevat soturit. Suojeluskuntajärjestön urheilu- ja kasvatustoiminta vuosina 1918-1939. Biblioteca Historica 23. Suomen historiallinen seura, Helsinki.