Vaikka suojeluskunnilla oli ratkaiseva merkitys vapaussodassa ja vaikka niiden toiminta jatkui asetuksella vahvistetussa muodossa myös sodan jälkeen, ei tilanne niiden aseistuksen suhteen ollut kehuttava. Oli aivan eri asia aseistaa tilapäisesti vapaaehtoinen paikallisjoukko itsenäisyystaisteluun vallankumauksen kourissa olevaa keisarikuntaa tai kapinoivaa työläisjoukkoa vastaan, kuin varustaa valtakunnallinen organisaatio niin modernein asein, että niillä lyödään tarvittaessa Neuvostoliiton kaltainen suurvalta.

Aseita oli kyllä jo aluksi sinänsä paljon, ehkä jopa enemmän kuin suojeluskuntalaisia, mutta ne olivat malliltaan ja etenkin kunnoltaan hyvin vaihtelevia. Esimerkiksi Pohjois-Hämeen suojeluskuntapiirin asemestari totesi 40 % piirin kivääreistä viallisiksi vuonna 1921. Vuonna 1921 järjestön yleisimmät käsiaseet olivat seuraavat:

Kiväärejä 99 712 kpl
Käsikranaatteja 30 557 kpl
Pistooleja 15 468 kpl
Konekiväärejä 360 kpl

Suojeluskuntajärjestö oli myös hyvin ennakkoluuloton tutkiessaan ja kokeillessaan uusia aseita. Ensimäisen maailmansodan loppupuolella Saksassa käyttöön otettu konepistoolikin omaksuttiin suojeuskuntajärjestössä jo vuonna 1922, jolloin hankittiin 1 000 kappaletta saksalaisia konepistooleja 7.65 kp/Bergman. Ne jaettiin suojeluskuntapiirien jalkaväkisuojeluskunnille.

Kivääreistä suurin osa oli vanhoja venäläisiä sotilaskiväärejä (Mosin-Nagant m/91). Jonkin verran oli myös japanilaisia kiväärejä sekä pienempiä määriä ruotsalaisia, saksalaisia ja muunmaalaisia kiväärejä. Monet kivääreistä olivat jo nähneet ensimmäisen maailmansodan ja mahdollisesti jonkin muunkin, kuten Venäjä-Japani -sodan. Suojeluskuntain yliesikuntaan perustettiin taisteluvälineosasto sekä asepaja, joka toimi asehuollon keskuksena. Piireihin koulutettiin asemestarit ja erilaisilla asehuolto-ohjeilla pyrittiin levittämään tietoutta oikeaoppisesta aseiden käsittelystä ja ylläpidosta. Monet vanhoista m/91 kivääreistä korjattiin ja muutettiin ”suomalaisiksi” esimerkiksi vaihtamalla tähtäimen etäisyysmerkinnät arsinoista (venäläisistä kyynäristä) metreiksi. Näin saatiin suomalainen jalkaväenkivääri m/91 eli ”ysiykkönen”.

Kiväärien osalta tilanne parani hiljalleen kun vanhoja kiväärejä uudistettiin vaihtamalla niihin uudet piiput. Vuonna 1923 toteutettiin lottien avustuksella varainkeruukampanja, jonka tuotolla uudistettiin vanhoja venäläisiä m/91 sotilaskiväärejä. Uudistus tehtiin vaihtamalla kiväärien piiput, lisäämällä liipaisimeen herkkyysjousi, uusimalla tähtäimet. Näin saatiin niin sanottu ”lotta-kivääri” tai jalkaväenkivääri m/91–24, joka siis oli käytännössä uudella, hieman paksummalla piipulla varustettu venäläinen sotilaskivääri m/91. Uudistettuja kiväärejä tehtiin noin 26 000 kappaletta. Suojeluskunnissa oli samoihin aikoihin pulaa myös patruunoista, mutta tilanne alkoi parantua 1920-luvun puolivälin jälkeen, jolloin silloin puolustusministerinä toiminut suojeluskuntain ylipäällikkö Malmberg sai hankittua riittävän halvalla suuren erän venäläisiä patruunoita.

Kehitystyötä jatkettiin myös armeijassa, jossa samasta venäläisestä kivääristä muokattiin jalkaväenkivääri m/27. Siinä piippua oli paksunnettu ja myös lyhennetty, liipaisimeen liitetty etuveto, varmistinta ja tähtäimiä muutettu ja kädensuojusta pidennetty. Etutähtäimen uuden muodon vuoksi sille annettiin lempinimi ”pystykorva”. Aseessa ilmeni kuitenkin vakavia puutteita, etenkin siksi, että pistimen kanssa ammuttaessa pistin helposti murtui irti rikkoen samalla tukin. Aseen putki myös ilmeisesti kului nopeammin kuin vanhassa mallissa m/91. Tämän vuoksi mallin tuotanto lopulta keskeytettiin, mutta sitä oli jo ehditty tehdä yli 50 000 kappaletta, joita sittemmin jouduttiin korjailemaan.

Suojeluskuntajärjestö teki samaan aikaan omia kiväärimuunnelmiaan. Näistä ensimmäinen oli sotilaskivääri m/28, josta pyrittiin tekemään parempi kuin kivääristä m/24, etenkin piipun tukkiin kiinnityksen osalta. Suojeluskuntajärjestö ja sen asetehdas SAKO onnistui suunnittelussa armeijaa paremmin, eikä m/28 ollut niin ongelmallinen kuin m/27. Sitä tuotettiin yli 30 000 kappaletta. Sekin tunnettiin nimellä ”pystykorva” etutähtäimen muodon vuoksi.

Vaikka m/28 olikin parempi kuin m/24 (ja ehdottomasti parempi kuin armeijan m/27!) oli siinä silti puutteita, etenkin tähtäimen osalta, joka oli suojaamaton (eli kun ase esimerkiksi maastossa liikuttaessa kolahti kiveen tai putosi maahan, meni tähtäin helposti väärään asentoon). Uudessa mallissa m/28-30 (jälleen ”pystykorva”) tähtäin tehtiin paremmaksi, eli kyseessä oli kiväärin m/28 muokattu versio. Muokkaus tehtiin lähes 25 000 kivääriin.

Mielenkiintoista kyllä, samaan aikaan kun Suojeluskuntajärjestö tiedosti oman kiväärinsä m/28 ongelmat ja muokkasi siitä uuden version m/28–30, armeija pähkäili edelleen mitä tehdä epäonnistuneelle m/27:lle. Armeija kieltäytyi jääräpäisesti ottamasta yleiseen palveluskäyttöön suojeluskuntajärjestön kivääriä m/28-30, sillä sehän merkitsisi arvovaltatappiota ”harrastelijasotilaille”. Tilanne muuttui lopulta jopa huvittavaksi, kun armeija päätti valmistaa uuden kiväärimallin m/91-35, joka siis oli jälleen uusi muokattu versio vanhasta venäläisestä kivääristä. Tätä mallia suunniteltiin koko Suomen puolustuslaitoksen, siis myös suojeluskuntien yleiskivääriksi. Armeijassa oli nimittäin tajuttu ongelmalliseksi tilanne, jossa suojeluskuntajärjestöllä ja armeijalla on eri aseet. Sen sijaan, että armeija olisi kilpailuttanut avoimesti sekä kiväärit m/28-30 että m/91-35, armeija kielsi suojeluskuntajärjestöltä kiväärin m/28-30 valmistuksen toistaiseksi, kunnes ratkaisu valtakunnan yleisaseesta on tehty! Suojeluskuntajärjestö onnistui lopulta järkevällä argumentoinnilla osoittamaan, ettei m/91-35 ole ainakaan parempi kuin m/28-30, mahdollisesti jopa huonompi. Asia venyi pitkäksi neuvotteluprosessiksi, jonka lopullisesti keskeytti vasta uhkaava sota. Sen ansiosta päästiin viimein yhteisymmärrykseen ja alettiin valmistaa suojeluskuntien ja armeijan yhteisenä projektina sotilaskivääriä m/39 ”ukko-pekka”, joka jäikin viimeiseksi suojeluskuntajärjestön historian aikana tuotetuksi jalkaväen yleisaseeksi. Kyseiseen malliin sisältynyt kiista oli sinänsä lapselliselta kuulostava, mutta toisaalta se osoitti, miten merkittävä järjestö suojeluskuntajärjestö olikaan. Sillä oli paitsi valtavan jäsenistönsä tuoma arvovalta, myös niin suurta aseteknistä osaamista, että se kykeni kilpailemaan tosissaan maan vakituisen armeijan kanssa.  Melko hyvin ”harrastelijasotilailta”!

Kirjallisuus:
Roudasmaa, Stig (1997). Helsingin suojeluskuntapiirin historia. Helsingin suojeluskunta- ja Lotta Svärd –piirien perinnekilta & Gummerus, Helsinki.
Selén, Kari & Pylkkänen, Ali (2004). Sarkatakkien armeija. Suojeluskunnat ja suojeluskuntalaiset 1918-1944. WSOY, Helsinki.¨
Palokangas, Markku (1991). Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918-1988. II osa, suomalaiset aseet. Suomen Asehistoriallisen Seuran julkaisuja nro 1. Vammalan kirjapaino oy.
Hyytinen, Timo (1985). Arma Fennica. Suomalaiset aseet. Gummerus, Jyväskylä.