Vapaussodan aikana suojeluskuntien päällystö oli kirjavaa joukkoa. Paikallista suojeluskunta johti yleensä henkilö, joka oli saanut aiemmin jonkinlaista sotilaskoulutusta toimimalla Venäjän armeijassa, poliisivoimissa tai jossakin suojeluskuntia edeltäneissä kaarteissa. Varmasti myös täysin itseoppineita oli mukana, ainakin alipäällystöstä. Kun suojeluskuntajärjestön asema virallistettiin asetuksella 1918, heräsi myös tarve kouluttaa omaa suojeluskuntapäällystöä, joka kykenisi johtamaan ja kouluttamaan laajaa suojeluskuntalaisten joukkoa. Suojeluskuntien edustajakokous totesi loppuvuodesta 1918 sotaministeri Rudolf Waldenille päällystöpulan olevan järjestössä erittäin suuri, ja että koulutetun päällystön ja alipäällystön saaminen on elintärkeää järjestön jatkuvuuden kannalta.

Eri puolilla Suomea järjestettiin spontaania suojeluskuntapäällystökoulutusta, kuten Porissa, Turussa ja Hämeenlinnassa, jo vuosina 1918 ja 1919. Virallinen Suojeluskuntain päällystökoulu perustettiin kuitenkin vasta lokakuussa 1919 Hämeenlinnaan, missä se toimi vajaan vuoden ajan.

Erilaisia päällystökursseja järjestettiin myös Viipurissa, Helsingissä ja Vaasassa. Syksyllä 1921 avattiin Suojeluskuntain päällystökoulu uudessa paikassa, Tuusulassa, jossa se toimi järjestön lakkauttamiseen asti. Siitä muodostui koko Suojeluskuntajärjestön koulutustoiminnan keskus ja lukuisten erilaisten suojeluskuntakurssien pitopaikka.

Suojeluskuntain päällystökoulu järjesti historiansa aikana useita erilaisia kursseja useille eri kohderyhmillä. Kohderyhmät voi karkeasti jakaa kahteen, eli suojeluskuntajärjestön viroissa toimiviin henkilöihin sekä muihin vapaaehtoisiin suojeluskuntalaisiin, jotka halusivat kehittää suojeluskuntaosaamistaan. Lisäksi kursseille osallistui myös jonkin verran armeijan ja rajavartiolaitoksen henkilöstöä sekä sotilaspoikia ja lottia. Vapaaehtoisille suunnatuista kursseista tärkein, ainakin osallistujien lukumäärällä mitattuna, oli suojeluskuntaupseerikurssi, jonka koulutusvaatimukset vahvistettiin keväällä 1921. Sen tarkoitus oli olla ensimmäinen askel suojeluskuntaupseerin urapolulla, ja antaa hänelle valmiudet johtaa joukkueen vahvuista osastoa sodassa. Käytännössä kurssi oli hyvin samankaltainen kuin armeijan reserviupseerikurssi, mutta suojeluskuntaupseeri sotilasarvona katsottiin kuitenkin hieman alemmaksi kuin (reservin)vänrikki. Kyseessä oli siis tavallaan alin mahdollinen upseerinarvo, mikä Suomessa silloin oli käytössä. Monet suojeluskuntaupseerit tosin suorittivat myöhemmin myös reserviupseeritutkinnon. Talvisodan sytyttyä oli tavallista, että suojeluskuntaupseerit ylennettiin vänrikeiksi, sillä sotatilan ollessa käynnissä he eivät välttämättä muutenkaan palvelleet suojeluskuntayksikössä. Rauhan aikana suojeluskuntaupseerikurssin käyneet pystyivät toimimaan erilaisissa johtotehtävissä suojeluskunnan paikallistasolla. Usein he myös hankkivat itselleen erilaista Suojeluskuntain päällystökoulun järjestämää lisäkoulutusta, kuten aselajikoulutusta tai eri suojeluskuntien toimintamuotojen koulutusta, kuten liikunta- tai valistuskoulutusta.

Suojeluskuntajärjestön vakinaiselle henkilöstölle (aluetason henkilöstöstä alkaen) tarjottiin myös erilaisia lisäkoulutus- ja täydennyskursseja. Näistä suurimpia olivat erilaiset ohjaajakurssit, alue- ja piiripäällikkökurssit sekä luutnantti- ja komppanianpäällikkökurssit. Yhteensä Suojeluskuntain päällystökoulu järjesti vuosina 1921–1939 eli 300 kurssia, joihin osallistui yli 12 000 kurssilaista. Koulun toiminnalla oli kiistatta erittäin suuri merkitys paitsi suojeluskuntajärjestön, myös koko Suomen puolustuskyvyn kannalta.

Kirjallisuus:
Selén, Kari & Pylkkänen, Ali (2004). Sarkatakkien armeija. Suojeluskunnat ja suojeluskuntalaiset 1918-1944. WSOY, Helsinki.
Raikkala, Hannes (1966). Suojeluskuntain historia III. Kamppaileva kansa. Määrätietoista rakennustyötä rauhan vuosina 1930–1939 sekä sotavuodet 1939–1944. Toinen painos. Kustantaja Hata oy, Vaasa.