Suojeluskuntajärjestön poikatyö ja sotilaspojat

Suojeluskuntajärjestöön liittymisen alaikäraja oli alunperin 17 vuotta, mutta oli alusta alkaen selvää, että vapaaehtoista maanpuolustuskasvatusta täytyisi antaa myös nuoremmille pojille, jotta näillä olisi mahdollisuus hankkia suojeluskuntalaiselta vaadittavat perustaidot jo ennen 17 vuoden ikää. Suojeluskuntajärjestön poikatyöstä, sittemmin erillisestä sotilaspoikatoiminnasta kasvoikin suuri organisaatio, jonka parissa tuhannet pojat ympäri Suomen paitsi harjoittelivat maanpuolustuksen perusteita, myös kehittivät fyysistä ja henkistä kestävyyttään ja oppivat monia kansalaistaitoja.

Sotilaspoikatoiminnasta muodostui lopulta merkittävä nuorisojärjestö, jossa parhaimmillaan jatkosodan aikana oli laskentatavasta riippuen 60 000 – 70 000 jäsentä, siis paljon enemmän kuin toiseksi suurimmassa nuorisoliikkeessä, partiossa, jossa sitä paitsi olivat mukana myös tytöt. Asukaslukuun suhteutettuna sotilaspoikatoiminta oli kaikkein suosituinta Pohjanmaan suojeluskuntapiireissä ja vähiten suosittua Turunmaan ja Helsingin suojeluskuntapiireissä.

Suojeluskuntatoiminnan esiasteet käynnistyivät jo Venäjän vallan aikana, ja samaa voidaan sanoa myös poikatoiminnasta. Monet pojat, etenkin lukiolaisikäiset, olivat vähintään yhtä innokkaita itsenäisyystaistelijoita kuin aikuisetkin. Monissa kouluissa, kuten Helsingin suomalaisessa reaalilyseossa ”Ressussa”, toimi poikaosastoja, jotka suunnittelivat ja jopa toteuttivat hyökkäyksiä venäläisiä sotilasviranomaisia vastaan sekä harjoittelivat sotilastaitojen alkeita. Monet heistä liittyivät myös vuoden 1905 suurlakon jälkeen perustettuun Voima-liittoon, josta oli tarkoitus muokata valtakunnallinen itsenäisyysaktivismin keskusjärjestö. Innokkaimmat lähtivät jopa jääkäreiksi, joista 13 värväytyi alle 18 vuotiaana, nuorin (Albert O. Penttilä) juuri 15 vuotta täytettyään. Samoin varttuneemmat pojat halusivat osallistua kotinsa ja perheensä puolustamiseen punakapinan alettua ja he pyrkivät mukaan perusteilla olevien suojeluskuntien toimintaan. Monilla paikkakunnilla oppikoulu- ja lukiolaispojat muodostivat jopa koko suojeluskunnan selkärangan.

Vapaussodan aikana alle 21-vuotiaita poikia (asevelvollisuusikä oli 21) osallistui taisteluihin vaihtelevalla laajuudella. Joillakin paikkakunnilla, kuten esimerkiksi Kuopiossa, Mikkelissä ja Turussa, muodostettiin jopa komppanian vahvuisia osastoja, jotka koostuivat vapaaehtoisista koulupojista. Toisinaan saman koulun oppilaat lähtivät taisteluun oman opettajansa johtamana, kuten esimerkiksi Lappeenrannan yhteiskoulun tapauksessa. Usein alle 17-vuotiaat pojat toimivat lähettitehtävissä varsinaisten taistelutoimien sijaan. Jopa 12-vuotiaita poikia oli mukana sotilasosastoissa, kuten esimerkiksi vuonna 1906 syntynyt Aarne Hannula. Arvioiden mukaan sotaan osallistui valkoisten puolella reilut 800 poikaa, joista 146 kaatui.

Sodan jälkeen sotilaspoikatoiminnan, aivan kuten suojeluskuntatoiminnankin, jatko oli hetken avoin. Monilla paikkakunnilla, kuten esimerkiksi Helsingissä, haluttiin kuitenkin jatkaa maanpuolustuskasvatusta. Helsingin suojeluskuntapiiriin perustettiin vapaaehtoisista alle 17-vuotiasta pojista koostuva Oravakomppania, jonka runkona oli Helsingin lyseon (sama edellä mainittu ”Ressu”, nimi vaihtunut välissä) oppilaat opettajansa J. F. Blomqvistin johdolla. Oravakomppanioita perustettiin moniin muihinkin suojeluskuntiin ja pojat olivat niissä aktiivisesti mukana harjoitellen omien kykyjensä mukaan aivan samoja asioita kuin muutkin suojeluskuntalaiset. Toiminnan määrä ja yleisyys vaihteli kuitenkin suuresti paikkakunnittain, eikä mitään valtakunnallista ohjeistusta näin nuorten suojeluskuntalaisten koulutuksesta ollut vielä olemassa. Vuosien 1918, 1919 ja 1921 asetuksissa suojeluskunnista määriteltiin suojeluskuntalaisen alaikärajaksi 17 vuotta, mutta tätä nuoremmatkin saivat liittyä vanhempiensa luvalla, mikä mahdollisti oravakomppanioiden toiminnan jatkumisen. Monella paikkakunnalla toiminta kuitenkin kuihtui hiljalleen pois, sillä päteviä poikatyön ohjaajia oli vaikea löytää.

1920-luvun kuluessa poikatyön merkityksen tärkeyttä alettiin ymmärtää suojeluskuntajärjestössä yhä paremmin ja paremmin. Suojeluskuntain yliesikunnan urheiluosaston päällikkö, kapteeni K. E. Levälahti, oli keskeisessä asemassa poikatyön kehittämisessä. Poikia varten suunniteltiin oma, varsinaiseen suojeluskuntatoimintaan valmistava, ohjelma, johon alle 17-vuotiaat voisivat liittyä. Ohjelman sisältöihin vaikuttivat erityisesti Levälahden lisäksi N. V. Hersalo (Sigell) ja Lauri ”Tahko” Pihkala. Ohjelma perustui kahdeksaan keskeiseen osa-alueeseen:

1. Muodollinen koulutus
2. Voimistelu ja leikit
3. Urheilu
4. Ammunta (pienoiskivääreillä)
5. Kenttäpalvelus
6. Laulu
7. Irtahartaudet
8. Isänmaan historia

Yksi tärkeä poikien koulutusmuoto oli maastoleikit, jotka korvasivat varsinaisen sotilaskoulutuksen. Niiden avulla pojat harjoittelivat liikkumista maastosta, taktisen ja strategisen ajattelun kehittämistä, ryhmän yhteistyötä, suunnistustaitoa sekä lihaskuntoa ja kestävyyttä. Leikki saattoi olla esimerkiksi sotilaallinen tehtävä, jossa piti kuvainnollisesti tuhota jokin kohde, esim. varastamalla toisen osapuolen lippu. Pelejä pelattiin usein suurehkolla, noin 15 neliökilometrin metsäalueella ja kymmenien poikien joukolla, mikä varmasti mahdollisti moninaiset taktiset kuviot ja ylläpiti jännitystä, etenkin pimeällä. Osittain erillään maastoleikeistä annettiin myös yleistä suunnistuskoulutusta, jossa harjoiteltiin paitsi rastilta rastille liikkumista myös etäisyyden arviointia sekä kartan piirtämistä.

Suunnistuksen lisäksi muullakin urheilulla oli tärkeä tehtävä, sillä hyväksi suojeluskuntalaiseksi ja sotilaaksi oli mahdollista tulla vain hyvän peruskunnon omaavilla pojilla. Pojat harrastivat pääosin samoja liikuntamuotoja kuin suojeluskuntalaisetkin, mutta kilpailivat omissa kilpailuissaan.

Pienoiskivääreillä suoritetulla ampumakoulutuksella oli myös tärkeä rooli. Sillä pojille pyrittiin luomaan hyvä pohja varsinaisen sotilaallisen ammunnan opettelemiseen suojeluskuntalaisena ja varusmiehenä. Poikien ampumakoulutus ei täten ollut suoranaista kilpa-ammuntaa eikä urheilua, vaan sillä oli aina selkeä sotilaallinen opetustarkoitus. Kilpailut olivat yleensä ryhmä- eikä yksilökilpailuja. Joissakin suojeluskunnnissa annettiin lisäksi jo tarkempaakin aselajikohtaista koulutusta, kuten kiväärin tai konekiväärin käsittelyä (esim. purkamista ja kokoamista). Merisuojeluskunnissa harjoiteltiin lisäksi laivastoelämän perusteita, ratsuväkisuojeluskunnissa ratsastusta ja pioneerisuojeluskunnissa rakennustaitoja.

Suojeluskuntapoikaohjelmassa ei kuitenkaan vielä keskitytty varsinaiseen aseelliseen sotilaskoulutukseen, vaikka ohjelma siihen selvästi viittaakin. Pojat eivät käyttäneet muita aseita kuin pienoiskiväärejä, eivätkä pitäneet sulkeisia. Poikatyö virallistettiin vuoden 1928 asetuksella suojeluskunnista, jolloin ehdottomaksi alaikärajaksi varsinaisiin suojeluskuntiin asetettiin 17 vuotta. Suojeluskuntapoikiin voitiin käytännössä nyt ottaa 12–16 -vuotiaita, koska tätä nuoremmat katsottiin liian pieniksi osallistuakseen toimintaan, vaikkei tätä vuoden 1928 suojeluskunta-asetus varsinaisesi kieltänytkään. Vuoteen 1934 saakka pojat myös käyttivät tavallista suojeluskuntapukua, aivan kuten yli 17 vuotta täyttäneetkin, kunnes heille suunniteltiin oma suojeluskuntapoikapuku kesä- ja talvimalleineen.

Kun poikatyö oli näin saatu virallisesti käyntiin, organisoitiin se myös suojeluskuntajärjestön johdon taholta tarkemmin. Suojeluskuntain yliesikunnan urheiluosasto toimi poikatyön koordinoivana elimenä. Se julkaisi myös materiaaleja poikatyötä varten, kuten moniste ”Ajatuksia ja ehdotuksia poikatyöstä” sekä yli 300-sivuinen opaskirja ”Poika-Kirja”. Järjestö järjesti myös erillisiä poikatyön johtajien kursseja, jotta eri paikkakunnilla saataisiin poikatoiminta vauhtiin. Tässä onnistuttiinkin suhteellisen hyvin, sillä 375 suojeluskunnassa oli poikaosasto vuoden 1929 loppuun mennessä. Vuoden 1941 alussa vain 37 maan 674 suojeluskunnasta oli vailla poikaosastoa. Tosin kaikille paikkakunnille ei edes yritetty perustaa suojeluskuntapoikaosastoa, mikäli siellä toimi jo aktiivinen partiolippukunta. Partion katsottiin antavan kyseisen paikkakunnan pojille riittävän samanhenkinen kasvatus. Toisaalta partioliike ja suojeluskuntapoikatoiminta olivat myös kilpailijoita, jotka kamppailivat samoista jäsenistä, aivan kuten erilaiset urheilu- ja nuorisoseuratkin.

Merkittävä muutos suojeluskuntapoikatoiminnassa tapahtui vuonna 1941. Tällöin toiminta nimettiin uudelleen sotilaspoikatoiminnaksi. Tällä haluttiin helpottaa koko kansan mahdollisuutta liittyä mukaan toimintaan, sillä monet vierastivat edelleen sanaa suojeluskunta. Sotilaspoikatoiminnassa kuka vain poika voisi periaatteessa harjoitella maanpuolustuksen perusteita nimeltään neutraalissa järjestössä. Käytännössä mikään ei kuitenkaan juuri muuttunut, sotilaspoikatoiminta oli edelleen suojeluskuntien nuorisotoimintaa. Tosin alaikäraja laskettiin 10 vuoteen, mikä laajensi jäsenpohjaa huomattavasti.

Sota-aika laajensi sotilaspoikien tehtäväkenttää, ja erilaiset kotirintamalla tehdyt tehtävät muuttuivat yhä vaativimmiksi. Sotilaspojat toimivat muun muassa lähetteinä, väestönsuojelussa, ilmavalvonnassa ja jopa desanttien torjunnassa, tosin siihen alaikäraja oli 17 vuotta. Eräissä tapauksissa sotilaspojat osallistuivat myös ilmatorjuntaan, mikä oikeastaan oli jo sotatoimi, vaikkakin kotirintamalla. Kuuluisa tapaus on myös ”Oravapatteri”, jossa 66 sotilaspoikaa sijoitettiin Kevyt Patteri 14:ään, joka osallistui Sortavalan valtaukseen. Näin ollen rintamalla oli hetkellisesti jopa 15-vuotiaita sotilaspoikia. Koska käytännössä miehistä oli huutava pula, rikottiin sääntöjä sotilaspoikien käyttämättömyydestä varsinaisiin sotilastehtäviin melko usein. Monet sotilaspojat olivat sekä kyvykkäitä että halukkaita erilaisiin sotilastehtäviin, joten lopulta ohjeistusta lievennettiin siten, että 15-vuotta täyttäneitä voitiin käyttää harkinnan mukaan tietyissä sotilastehtävissä, jopa asetta kantaen.

Suojeluskunta- ja sotilaspoikatoiminnalla oli erittäin suuri merkitys Suomen puolustuksen kannalta kahdellakin tapaa. Ensinnäkin rauhan aikana poikatoiminta antoi varmasti hyvin monelle elintärkeitä perustaitoja, jotka sittemmin olivat suureksi avuksi suojeluskuntapalveluksessa, varusmiespalveluksessa sekä rintamapalveluksessa. Toisaalta sotien aikana pojat myös vapauttivat tuhansia miehiä rintamalle hoitaessaan miesten kotirintamatehtäviä, kuten juuri ilmavalvontaa, väestönsuojelua tai lähettitehtäviä.

Kirjallisuus:
Puranen, Elja (2001). Poikasotilaista sotilaspoikiin. Suojeluskuntien poikatyön ja Sotilaspoikajärjestön historia sekä perinnetyö vuodesta 1991 alkaen. Sotilaspoikien perinneliitto ry.
Selén, Kari & Pylkkänen, Ali (2004). Sarkatakkien armeija. Suojeluskunnat ja suojeluskuntalaiset 1918–1944. WSOY, Helsinki.
Vasara, Erkki 2006.”Kotirintaman sarkatakkiset – Suojeluskunnat lepovaihteella, sotilaspojat aktiivisina” teoksessa Leskinen, Jari & Juutilainen, Antti, Jatkosodan pikkujättiläinen. WSOY, Helsinki.