Suojeluskuntajärjestön kaikkein keskeisin tehtävä oli vapaaehtoinen maanpuolustus. Tästä seurasi luonnollisesti sotilaskoulutuksen tärkeä sija järjestön toiminnassa. Suojeluskunnissa järjestetyn sotilaskoulutus jakaantui useaan eri osa-alueeseen. Keskeisellä sijalla oli taistelukoulutus, jossa keskityttiin erityisesti jalkaväen taktiikkaan, eli kivääri- ja konekiväärimiesten yhteistyöhön. Kirjoista ja oppitunneilta saatua teoriatietoa harjoiteltiin käytännössä erilaisissa maastoharjoituksissa, joissa voitiin kokeilla liikkumista maastossa, asemien tekemistä, ryhmittymistä, hyökkäystä, puolustusta, viivytystä ja niin edelleen. Harjoitusten tai manööverien koko vaihteli yksittäisten suojeluskuntien pienistä, joitakin kymmeniä miehiä käsittävistä, harjoituksista suuriin piirin tai yliesikunnan järjestämiin sotaharjoituksiin, joihin saattoi osallistua tuhansia suojeluskuntalaisia sekä lottia huoltotehtävissä. Lisäksi suojeluskuntajoukkoja osallistui usein armeijan sotaharjoituksiin.

Taistelukoulutus oli aluksi ehkä liiankin muodollista, eli painopiste oli äkseerauksessa, muodollisessa sotilaskoulutuksessa ja marssimisessa. Tämä johtui ennen kaikkea koulutettujen ohjaajien ja kouluttajien puutteesta.

Miehistölle ja aliupseeristolle toisaalta kovin muodollinen ja toisaalta harrastelijamainen ja todellisuuden kanssa vähän tekemisissä oleva koulutus oli varmasti turhauttavaa, mutta tilanne parani koulutustason noustessa.

Taistelukoulutukseen kehitettiin koko ajan parempia harjoitusmuotoja ja myös kilpailuja, kuten konekivääriryhmäkilpailut, joissa pyrittiin pääsemään lähelle oikean taistelukentän hektisyyttä: konekivääriryhmän tuli edetä maastossa, ampua kohteita, vaihtaa piippu tai evakuoida haavoittunut ryhmänjäsen.

Erittäin tärkeä sotilaskoulutuksen muoto oli tiestysti ammunta, jossa harjoiteltiin sekä kouluammuntaa radalla että taisteluammuntaa maastossa. Ampumakoulutuksen ongelma oli kuitenkin jossain määrin rahapula, minkä vuoksi yhdelle suojeluskuntalaiselle yleensä riitti vain alle sata patruunaa vuodessa. Tosin monet suojeluskuntalaiset hankkivat itse lisää patruunoita voidakseen harjoitella enemmän. Ammunnassa oli toisaalta kyse urheilusta, etenkin ampumakilpailujen osalta, mutta toisaalta myös sotilaskoulutuksesta, sillä ampumataito nähtiin nimenomaan oleellisena osana sotilaan perustaitoja, ei urheiluna urheilun vuoksi.

Jokaisessa suojeluskunnassa harjoiteltiin myös oman kotiseudun puolustamista kotijoukkotoiminnan muodossa. Tähän kuului esimerkiksi järjestyksen ylläpitäminen ja väestön valvonta, varautuminen ilmaiskuihin ja väestönsuojelu, kohteiden suojaaminen ja toiminta desantteja vastaan. Näitä kaikkia taitoja jouduttiin usealla paikkakunnilla käyttämään sekä talvi- että jatkosodassa.

Ensimmäisen maailmansodan taisteluhautojen painajaismaisuutta lisäsi keuhkot rikki repivien taistelukaasujen, kuten sinappikaasun, käyttö. Vaara vastaavasta kemiallisesta sodasta oli todellinen myös maailmansotien välissä ja siksi kaasunaamarin käyttöä harjoiteltiin myös suojeluskunnissa.

Tämän lisäksi annettiin aselajikoulutusta, joka siis yleisimmin tarkoitti jalkaväkikoulutusta. Esimerkiksi vuonna 1935 jalkaväkikoulutusta annettiin 285 suojeluskunnassa (koko maassa oli tuolloin 655 suojeluskuntaa). Näistä 285 suojeluskunnasta 147 antoi lisäksi jäsenilleen konekiväärikoulutusta, mikä luonnollisesti kulkikin käsi kädessä tavanomaisen jalkaväkikoulutuksen (eli kiväärimieskoulutuksen) kanssa. Nämä kaksi olivat tyypillisimmät koulutettavat aselajit vuonna 1935.

On kuitenkin tärkeää huomata, että Suojeluskuntajärjestön toiminta oli paljon tätä monipuolisempaa. Huomattavan monessa suojeluskunnassa annettiin myös rannikkopuolustuskoulutusta (104 suojeluskuntaa) sekä viestikoulutusta (85 suojeluskuntaa).

Vajaassa 50 suojeluskunnassa annettiin myös tykistökoulutusta, ilmatorjunta-, pioneeri-, kranaatinheitin-, polkupyörä-, tai ratsuväkikoulutusta. Jotkin suojeluskunnat olivat keskittyneet vieläkin erityisempiin aselajeihin, kuten rautatiesuojeluskunnat, sotakoirasuojeluskunnat ja merisuojeluskunnat (joissa siis toimi suojeluskuntalaivaston osasto).

Jatkosotaan perehtyneet tietävät, että esimerkiksi Tali-Ihantalan taisteluissa tykistöllä oli ratkaiseva merkitys torjuntavoiton saamisessa. Myös suojeluskuntalaiset olivat osaltaan vaikuttamassa tähän, sillä vajaassa 50 paikallisessa suojeluskunnassa annettiin tykistökoulutusta. Tämä mahdollisti tykistösotilaan taitojen syventämisen ja kertaamisen varusmiespalveluksen jälkeen sekä ylläpiti paikallista tykistöosaamista ja tuntemusta.

Siinä missä tykistön rooli taistelukentällä pysyi entisellään tai jopa voimistui maailmansotien välissä, toinen perinteinen aselaji, ratsuväki menetti merkitystään. Tosin vielä ensimmäisen maailmansodan aikana ja hieman sen jälkeenkin useat maat ylläpitivät ja jopa kehittivät ratsuväkitaktiikkaa. Monelle lienee tuttu surrulisen kuuluisa esimerkki Puolan ratsuväen epäonnistumisessa Saksan panssarivainuja vastaan, vaikkakin ratsuväen epäonnistumista tilanteessa on suuresti liioiteltu. Toisen maailmansodan aikaan suomalaisisilla hevosilla oli tietysti valtavan suuri merkitys kuljetustehtävissä sekä symbolisesti: tästä Mannerheimin patsas Helsingissä on hyvä esimerkki. Varsinaiset ratsuväkitaistelut tai ratsuväkiosastojen laajamittainen käyttö oli kuitenkin jäämässä historiaan. Suojeluskunnissa annettu ratsuväkikoulutus oli jäänne menneisyydestä, mutta sillä oli toisaalta varmasti symbolinen ja innostava vaikutus toiminnassa mukana olleille.

Ratsuväen nopeuden ja joustavan liikkuvuuden perillisenä voidaan jossain määrin pitää polkupyöräjoukkoja. Myös suojeluskunnissa polkupyöriä käytettiin yleisesti siirtymissä ja joissakin piireissä toimi jopa erillisiä polkupyöräosastoja.

Hevosta ja polkupyörääkin tehokkaampi, mutta silti äärettömän monipuolinen kulkupeli on moottoripyörä. Resurssipulan vuoksi moottoripyöriä ei kuitenkaan käytetty suojeluskunnissa, kuten ei armeijassakaan, kovin laajassa mittakaavassa, vaan lähinnä tiedustelussa ja viestiyhteyksissä. Polkupyöräpataljoonia vastaaviin suurin osastoihin ei ollut mahdollisuuksia.

Suojeluskunnissa järjestettii myös pioneerikoulutusta. Tätä järjestettiin sekä osana yleistä sotilaskoulutusta (etenkin linnoitteiden rakentaminen, miinojen ja räjähteiden käyttö jne.) että erityisissä pioneeriosastoissa, jotka olivat keskittyneet muun muassa siltojen rakentamiseen ja Suomen oloissa hyvin tarpeellisiin vesistöjen ylityksiin.

Toistaiseksi on puhuttu ainoastaan maavoimiin liittyvästä suojeluskuntatoiminnasta. Aivan kuten nykyään varusmies, myös suojeluskuntalainen saattoi aikanaan valita palvelevansa myös merivoimiin liittyvässä suojeluskunnassa. Suojeluskuntajärjestön laivastotoiminta oli toki pienimuotoista, mutta sillä oli oma tärkeä roolinsa kyseisen aselajin parissa tehtävän vapaaehtoisen maanpuolustustyön parissa.

Vaikka sotilaskoulutuksen tarkoituskin olikin opettaa suojeluskuntalaiset voittamaan mahdollinen vihollinen, olisi ollut utopistista kuvitella tämän tapahtuvan ilman haavoittumisia. Lääkintäkoulutus oli myös mukana suojeluskuntalaisten koulutuksessa. Monet paikalliset suojeluskunnat, kuten esimerkiksi Kulosaaren suojeluskunta, hankkivat itselleen lääkintäkalustoa tai jopa amulanssin.

Suojeluskuntajärjestön sotilaskoulutuksessa harjoiteltiin taistelua tietysti kaikkina vuodenaikoina. Suomen tulevaisuuden kannalta oli tärkeää, että suojeluskuntalaiset ymmärsivät talvisodankäynnin merkityksen ja totuttautuivat toimimaan lumessa ja pakkasessa, jossa kaikki toiminta on sotilaan kannalta aina haastavampaa. Talvikoulutus yhdessä urheilukoulutuksessa painotetun hiihdon kanssa lunasti palkintonsa talvisodan torjuntavoitoissa.

Kirjallisuus:
Selén, Kari & Pylkkänen, Ali (2004). Sarkatakkien armeija. Suojeluskunnat ja suojeluskuntalaiset 1918–1944. WSOY, Helsinki.
Hersalo, N. V. (1962). Suojeluskuntain historia II. Kustannus Hata oy, Vaasa
Raikkala, Hannes (1966). Suojeluskuntain historia III. Kustannus Hata oy, Vaasa.