Suojeluskuntajärjestön päätehtävä oli vapaaehtoinen sotilaallinen maanpuolustus. Urheilulla oli luonnollinen sijansa suojeluskuntajärjestön toiminnassa, sillä hyvä fyysinen kunto kasvattaa huomattavasti hengissä selviämisen todennäköisyyttä taistelukentällä. Onhan nykyajankin Puolustusvoimiin liitetty idea ”Suomen suurin kuntokoulu”. Samaa olisi aivan hyvin voinut sanoa Suojeluskuntajärjestöstä.

Suojeluskuntien omaa liikuntatoimintaa harrastettiin spontaanisti suojeluskunnissa jo heti vuoden 1918 jälkeen. Järjestelmällinen, valtakunnallisesti koordinoitu suojeluskuntajärjestön urheilutoiminta käynnistyi kuitenkin vasta tammikuussa 1920, jolloin perustettiin suojeluskuntajärjestön urheilukomitea suunnittelemaan järjestön liikuntakasvatusta. Keskeisiä suojeluskuntaurheilun pioneereja olivat muun muassa K. Levälahti, Lauri ”Tahko” Pihkala, Niilo Sigell (Hersalo) ja V. Teivaala. Suojeluskuntatoiminnan vakiinnuttua perustettiin yliesikuntaan urheilutarkastajan virka.

Kuhunkin piiriin nimettiin vastaavasti urheiluohjaaja (tai 3. sotilasohjaaja), jonka vastuulla oli oman piirin urheilukasvatus. Urheiluohjaajan tehtäviin kuului:

• erilaisten kurssien ja koulutuspäivien järjestäminen paikallisten suojeluskuntien urheiluneuvojille
• harjoituspäivien järjestäminen
• suojeluskuntien järjestämiin tilaisuuksiin, joissa on urheilukoulutusta, osallistuminen ja niissä avustaminen
• piirin mestaruuskilpailujen järjestäminen ja aluepäälliköiden avustaminen aluekilpailujen järjestämisessä
• urheilupaikkojen rakentamisen edistäminen
• piirien edustajien valinta ja lähetys valtakunnallisiin kilpailuihin
• urheiluvälineiden ja –kirjallisuuden hankkiminen ja niistä huolehtiminen
• puheiden ja esitelmien pitäminen sekä uusien toimintamuotojen kehittäminen

Piirin urheiluohjaajien välityksellä voitiin urheilutoimintaa koordinoida yliesikunnasta käsin koko valtakunnan laajuisesti. Suojeluskuntien urheilutoiminnan johtohahmoista monet olivatkin siviilitaustaltaan esimerkiksi voimistelun opettajia, jolloin heille kyseessä oli oman siviiliammattitaustan ylläpito suojeluskuntajärjestössä.

Suojeluskunnissa kuten myös armeijassa harrastettiin sekä siviilimaailmasta tuttuja urheilulajeja että erillisiä sotilaslajeja. Siviililajeista yleisurheilulla ja voimistelulla oli suojeluskunnissa suuri merkitys yleisen ja monipuolisen kunnon kehittämisen kannalta.
Pallopeleistä tärkeimpänä pidettiin pesäpalloa, koska siinä yhdistyi toisaalta maksimaalinen nopeus pesältä toiselle juostaessa (kuten sodassa rynnäkössä), toisaalta taas pallon (eli siis sodassa käsikranaatin) heittotarkkuus- ja pituus sekä kyky syöksyä pesälle (eli sodassa suojaan). Joukkuehenki, yhdessä toimiminen ja pelin johtaminen liittyvät myös aivan suoraan taistelukentän toimintaan. Pesäpallon kehittäjä, Lauri ”Tahko” Pihkala, oli aktiivinen suojeluskuntamies itsekin.

Suunnistus (sekä yösuunnistus) oli luonnollisesti hyvin tärkeä laji sotilaille, vaikkakin se oli ennen sotia huomattavan haastava harrastus kunnollisten karttojen ja kompassien puutteen vuoksi. Erityisesti merisuojeluskunnissa harrastettiin kesälajeista lisäksi soutua ja uintia. Hiihto oli talvilajeista ehdottomasti tärkein, ja hiihtotaitoa pidettiinkin talvisodankäynnin kannalta ehdottoman tärkeänä, samoin kuin hiihtosuunnistusta.

Pelkkä yleinen hyvä kunto ja siviiliurheilulajien harrastaminen ei kuitenkaan ollut suojeluskunnille tarpeeksi, vaan lisäksi harrastettiin erillisiä sotilaslajeja, joiden hallinnasta oli selkeämmin suoranaista hyötyä taistelukentällä. Näitä olivat etenkin erilaiset urheilua ja sotilastaitoja yhdistävät lajit, kuten partio- ja marssikilpailut, lääkintäkilpailut, sotilasottelu ja pikakivääriryhmän taisteluammunta. Nyrkkeilyllä ja painilla oli luonnollisesti myös suora yhteys lähitaisteluharjoitteluun.

Sotilaslajeissa, kuten siviililajeissakin, järjestettiin paikallisia, alueen, piirin ja koko valtakunnan kilpailuja. Tosin vuoden 1935 jälkeen painopiste siirtyi yhä enemmän varsinaisiin sotilaslajeihin, eikä valtakunnallisia kilpailuja pesäpallossa ja yleisurheilussa enää järjestetty. Hiihdossa, marssissa, uinnissa ja maastojuoksussa järjestettiin lisäksi aivan erityisiä kilpailuja, eli ”Sadan prosentin kilpailuja”. Niissä oli tarkoituksena saada annetussa aikarajassa mahdollisimman moni kunkin suojeluskunnan, alueen ja piirin jäsenistä liikkumaan tietty määrä. Hiihdossa kilpailtiin lisäksi luokkamerkeistä (I-III luokka), jotka sai sijoittumalla riittävän monta kertaa korkealle valtakunnallisissa kilpailuissa.

Suojeluskuntien urheilukilpailut olivat varsin suosittuja. Esimerkiksi vuonna 1938 osallistui eri tason murtomaahiihtokilpailuihin yhteensä yli 85 000 suojeluskuntalaista. Suojeluskuntajärjestöllä siis todella oli suuri merkitys myös yleisen suomalaisten liikuntakasvatuksen parissa. Kun otetaan vielä huomioon, että liikuntaa harrastettiin myös suojeluskuntajärjestön nuorisosiivessä eli sotilaspojissa, voidaan suojeluskuntatoiminnan roolia kansan liikuttajana pitää todella tärkeänä. Suojeluskuntalaisten liikuntaharrastuksella oli varmasti suuri merkitys myös toisen maailmansodan torjuntavoittojen mahdollistamisessa, etenkin hiihto- ja suunnistustaidon osalta.

Kirjallisuus:
Niilo Hersalo (1962). Suojeluskuntain historia II. Puolustuskelpoinen kansa. Hätävarasta välttämättömyys. Kustantaja Hata oy, Vaasa.
Hannes Raikkala (1966). Suojeluskuntain historia III. Kamppaileva kansa. Määrätietoista rakennustyötä rauhan vuosina 1930-1939 sekä sotavuodet 1939-1944. Kustantaja Hata oy, Vaasa.
Kari Selén & Ali Pylkkänen (2004). Sarkatakkien armeija. Suojeluskunnat ja suojeluskuntalaiset 1918–1944. WSOY, Helsinki.
Vasara, Erkki (1997). Valkoisen Suomen urheilevat soturit. Suojeluskuntajärjestön urheilu- ja kasvatustoiminta vuosina 1918-1939. Bibliotheca Historica 23. Suomen historiallinen seura, Helsinki.