Suojeluskuntalaiset olivat olleet vapaussodan voiton pääarkkitehteja, mutta voitetun sodan jälkeen vastassa oli uusi ja vaarallinen vihollinen: yleinen mielipide. Suojeluskuntalaiset oli leimattu punaisten keskuudessa ”lahtarikaarteiksi” ja niitä pidettiin sodan jälkeenkin yleisesti luokkakaartina, jonka tehtävänä oli ylläpitää työväen sortoa. Myös valkoisen Suomen sisällä esiintyi suojeluskuntia kritisoivia soraääniä, sillä monet pitivät suojeluskuntajärjestöä ”valtiona valtiossa” tai jonkinlaisena erillisenä armeijana, joka tarpeen tullen voisi kääntyä nuorta tasavaltaa vastaan. Näiden uhkakuvien torjumisen lisäksi suojeluskuntien tuli myös ylläpitää yleistä maanpuolustushenkeä, jotta Suomessa oltaisiin valmiita mahdollista tulevaa vihollisen hyökkäystä ajatellen. Tämän vuoksi suojeluskunnat eivät voineet vain keskittyä perustehtäväänsä, vapaaehtoiseen sotilaalliseen maanpuolustukseen, vaan tuli erikseen kiinnittää huomiota valistustyöhön ja maanpuolustuskasvatukseen. Tätä toimintaa toteutettiin etenkin kolmella eri saralla: suojeluskuntalehdet, paikallissuojeluskuntien omat tilaisuudet sekä julkiset tilaisuudet.

Suojeluskuntajärjestö ei voinut jättäytyä kokokaan pois ”neljännen valtiomahdin” eli lehdistön toiminnasta, sillä käytännössä kaikkien vasemmistolehtien ja välillä jopa puolueettomien lehtien suhtautuminen suojeluskuntatoimintaan oli aluksi negatiivista tai ainakin varauksellista. Sanomalehdissä esitettyjen suojeluskuntavastaisten mielipiteiden ja käsitysten oikaisemiseksi tehtiin paljon työtä suojeluskuntien omassa lehdistössä. Keskeisin suojeluskuntien äänenkanta vuosina 1918-1925 oli Suojeluskuntalaisten lehti, jonka ensimmäisenä päätoimittajana toimi vanha itsenäisyysaktivisti Elmo E. Kaila. Vuonna 1925 lehti siirtyi suojeluskuntain yliesikunnan hallintaan, ja sen nimeksi vaihdettiin Hakkapeliitta. Ruotsinkielisille suojeluskuntalaisille julkaistiin Skyddskåristen –lehteä. Monilla suojeluskuntapiireillä oli myös omat lehtensä, kuten Varsinais-Suomen Vartio tai Sortavalan suojeluskuntapiirin Idän Turva.

Suojeluskuntain yliesikunnassa oli erillinen valistusosasto, joka huolehti monesta valistustoimintaan liittyvästä aspektista valtakunnallisella tasolla. Omien lehtien julkaisemisen lisäksi suojeluskuntajärjestö seurasi tarkasti muiden sanomalehtien, etenkin vasemmistolaisten lehtien, kirjoittelua ja teki tarvittaessa kanteita suojeluskuntajärjestöä tai suojeluskuntalaisia loukkaavista kirjoituksista. Valistusosasto myös piti yhteyttä lehdistöön lähettämällä uutismateriaalia, kuten haastatteluja ja kehottamalla välttämään suojeluskuntavastaista kirjoittelua, tosin tämä toimi lähinnä porvarillisten lehtien kohdalla. Yleisesikunta myös ohjeisti ja valvoi suojeluskuntapiirien omia lehtiä, jotta suojeluskunnista välittyvät positiiviset uutiset leviäisivät kaikkialle ja jotta negatiivisten uutisten leviäminen pysähtyisi alkuunsa.

Toinen tärkeä valistustoiminnan muoto, jolla pyrittiin vaikuttamaan yhteiskunnan kuvaan suojeluskuntatoiminnasta, olivat erilaiset julkiset tilaisuudet ja tapahtumat, joita yksittäiset suojeluskunnat, alueet, piirit tai yliesikunta järjestivät. Tyypillisiä paikallis-, tai aluetason tapahtumia olivat esimerkiksi paraatit, sankaripatsaiden paljastustilaisuudet ja vapaussodan muistojuhlat. Lisäksi järjestettiin varainhankitatapahtumia, kuten juhlia ja myyjäisiä, jossa tuotto meni suojeluskuntatoiminnan hyväksi. Suojeluskunnat myös keräsivät lahjoituksia toiminnalleen. Yliesikunta tuotti myös mainosjulisteita, joilla pyrittiin hankkimaan lisää jäseniä, kuten vuoden 1923 juliste ase selässä seisovasta suojeluskuntalaisesta, jonka alla teksti: ”Liity suojeluskuntaan, turvaat rauhaa! Som skyddskårist betryggar du freden!” Ulkoisen tiedotuksen tehtäviä hoitivat toki myös suojeluskuntatalot, urheilu- ja ampumatapahtumat, sotaharjoitukset ja suojeluskuntalaisten muut omat tilaisuudet, vaikka näitä ei oltukaan suunniteltu tiedotus- tai valistustarkoituksessa.

Lisäksi valistustyötä tehtiin sisäisesti suojeluskuntalaisten itsensä keskuudessa. Kuhunkin suojeluskuntapiiriin nimettiin valistusohjaaja, jonka tuli paitsi seurata yleistä mielialaa ja lehdistöä piirin alueella, myös neuvoa oman piirinsä suojeluskuntia ylläpitämään ja kohottomaan omaa maanpuolustushenkeään ja suojeluskuntalaiselle sopivaa käytöstä. Suojeluskuntalaiselle ei ollut sopivaa esimerkiksi aiheuttaa ympäristössä pahennusta (kuten olemalla humalassa), pelkoa (kuten ammuskelemalla kylällä) tai voimakkaita mielipiteitä (politikoimalla). Paikallisia suojeluskuntia ohjeistettiin järjestämään sellaisia juhlia, jotka olisivat suojeluskuntalaisten yhteishenkeä nostattavia, mutta samalla arvokkaita ja kasvattavia sekä sotilaallisen täsmällisiä ja selkeitä. Sopivan isänmaalliset puheet ja historialliset esitelmät olivat suosittu aihe, samoin kuin suojeluskuntamusiikki, esimerkiksi oman suojeluskuntapiirin kunniamarssi suojeluskuntakuoron laulamana.

Valistustyöhön kuului myös hengellinen toiminta. Suojeluskuntajärjestöllä oli oma sotilaspapistonsa, jota johti yliesikunnan kenttäpappi (vuoteen 1931 Hannnes Mustakallio, sitten Hannes Anttila). Vajaalla 200 suojeluskunnalla oli oma suojeluskuntapappi. Valatilaisuuden pidettiin usein kirkossa ja yleensä pappi siunasi suojeluskuntaliput. Lisäksi harjoituksissa ja muissa tapahtumissa pidettiin usein kenttähartauksia ja suojeluskuntaideologiaan kuului ilman muuta suomalaisen perinteisen kristillisyyden turvaaminen etenkin Neuvostoliiton ateismia vastaan. Uskonnillasta valistustyötä toteutettiin myös suojeluskuntakenttäpappien kirjoituksilla suojeluskuntalehdissä.

Suojeluskuntajärjestössä toteutettu valistustyön voidaan katsoa pitkälti onnistuneesti. Yleisen eheytyspolitiikan edetessä 1920- ja 1930-luvuilla vähenivät myös suojeluskuntiin kohdistuneet vihamieliset mielipiteet lehdistössä ja yhteiskunnassa, vaikkakaan eivät kadonneet kokonaan. Suojeluskuntajärjestö myös onnistui kasvattamaan jäsenmääräänsä vuoden 1918 noin 93 000 jäsenestä vuoden 1938 (viimeisen rauhan vuoden) noin 110 000 jäseneen. Samaan aikaan paikallisten suojeluskuntien määrä kasvoi vajaasta 580:stä 674:ään. Jäsenmäärän ja paikallissuojeluskuntien määrän kasvu ei varmasti olisi ollut mahdollista, mikäli valistustyö olisi epäonnistunut pahasti yhdelläkin sen keskeisistä osa-alueista.

Kirjallisuus:
Selén, Kari 2001. Sarkatakkien maa. Suojeluskuntajärjestön historia. WSOY, Helsinki.
Hersalo, N. V. (1962). Suojeluskuntain historia II. Kustantaja Hata oy, Vaasa.
Raikkala, Hannes (1966). Suojeluskuntain historia III. Kustantaja Hata oy, Vaasa
Levälahti, K. E. 1930. ”II. Suojeluskuntajärjestö” teoksessa Jonasson, Felix (toim.) Suomen puolustusvoimat. WSOY, Porvoo.
Vasara, Erkki 1998. “Suojeluskuntajärjestö” teoksessa Alapuro, Risto (toim.) Raja railona. Näkökulmia suojeluskuntiin. WSOY, Porvoo.