Poikatyö
Suojeluskuntatoiminnasta kiinnostuneille pojille suunnattuja ns. oravakomppanioita syntyi eri puolille maata jo vuosina 1918–19. Suojeluskuntien poikayksiköt muodostuivat paikallisten olosuhteiden mukaisesti, sillä mitään yhtenäistä koko maan kattavaa toimintaohjelmaa ei ollut olemassa. Käytännössä toiminta tarkoitti sitä, että alle 17-vuotiaille pojille opetettiin aikuisten suojeluskuntasotilaiden perustaitoja “äksiiseissä” joko aseen kanssa tai ilman. Alkuinnostuksen jälkeen oravakomppanioiden toiminta hiipui muutamassa vuodessa jo 1920-luvun alkupuolella.
Poikien toiminta sai uuden alun, kun kesällä 1925 päätettiin aloittaa suojeluskuntien poikaurheilu. Vuosikymmenen loppupuolella Yliesikunnan urheiluosastossa ryhdyttiin suunnittelemaan poikaosastoja suojeluskuntiin. Poikatyötä organisoineen K.E. Levälahden mukaan pojat kaipasivat omakohtaista reipasta toimintaa. Hän muistutti myös etenkin kommunistien parissa tehtävästä nuorisotyöstä, jonka vuoksi isänmaallisten piirien oli ryhdyttävä toimeen ja varmistettava järjestön tulevaisuus poikatyön avulla. Poikatyö suojeluskunnissa oli hänen mukaansa tarpeellista myös poikien valmistamiseksi maanpuolustukseen.
Suojeluskuntapojista kasvoi 1930-luvun loppuun mennessä maan suurimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin lukeutuva nuorison toimintamuoto. Vaikka suojeluskuntapojat olivat muodollisesti osa suojeluskuntia, heidän jäsenmääränsä laskettiin erikseen. Ennen talvisotaa se oli runsaat 30 000. Suurin osa heistä oli maaseudulla asuvia 10-17 -vuotiaita poikia. Poikajärjestöstä tuli tavoitteensa mukaisesti myös erinomainen väylä kasvattaa uusia jäseniä suojeluskuntiin. Noin 70 prosenttia suojeluskuntapojista liittyi 17 vuotta täytettyään aikuisjärjestöön.
Suojeluskuntien poikatyön päämäärä oli uusien maanpuolustajien kasvattaminen. Tämän haluttiin 1920-luvun lopulta lähtien tapahtuvan uudenaikaisemmin urheilun ja leikkien avulla. Kiinnostus urheiluun olikin kodin vaikutuksen ohella toinen merkittävä syy liittyä mukaan. Reippaan urheilullisen toiminnan katsottiin sopivan erityisesti pojille ja olevan heille parasta isänmaallista kasvatusta. Urheilulla pyrittiin kohentamaan myös poikien joukkuehenkeä.
1930-luvun käytännön suojeluskuntapoikatoiminnan näkyvin ja keskeisin osa olikin liikunta eri muodoissaan. Useat lajit kuten suunnistus, hiihto, mäkihyppy, maastojuoksu, ja uinti voidaan suoraan laskea niin sanotuiksi “sotilaslajeiksi.” Suosittuja olivat erityisesti suojeluskunnille kehitetty pesäpallo, yleisurheilu sekä voimistelu. Toimintaa suunnitelleen Tahko Pihkalan mukaan poikia tuli vetää vapaaehtoiseen maanpuolustustoimintaan valmentamalla heitä henkisesti ja fyysisesti varsinaista sotilaskoulutusta varten.
Suojeluskuntapoikien sotilaallinen koulutus oli alusta saakka huomattavaa. Ampumiseen liittyviä perusasioita pyrittiin opettamaan, ennen kuin pojat siirtyivät suojeluskunnan ampumakoulutuksen pariin. Vasta vanhemmat suojeluskuntapojat ampuivat pienoiskivääreillä. Poikatyön suuri merkitys suojeluskuntien tulevaisuudelle myönnettiin vihdoin 1930-luvun lopulla ja siihen ryhdyttiin konkreettisesti toden teolla lisäämään voimavaroja.
Tyttötyö
Tytöt kulkivat usein äitiensä ja vanhempien sisarustensa mukana lottien kokouksissa tai suojeluskuntien manöövereissä jo 1920-luvulla, ja paikallista pikkulottatoimintaakin oli esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalla Jurvassa. Valtakunnallinen pikkulottatoiminta sai merkittävän puolestapuhujan, kun Lotta Svärdin uusi johtaja, opettaja Fanni Luukkonen lähti voimakkaasti ajamaan tyttötoiminnan aloittamista lottajärjestössä.
Pikkulottatoiminnan aloittaminen sinetöitiin Lotta Svärd -yhdistyksen vuosikokouksessa maaliskuussa 1931. Tyttötyön tarkoitukseksi mainittiin yksinkertaisesti tyttöjen isänmaallinen kasvatus. Heihin haluttiin luoda jo pienestä pitäen samanlaista uhrimieltä ja pyyteetöntä palvelushenkeä kuin aikuisiin lottiinkin. Vaikka myös toiminnan tavoite oli samankaltainen kuin suojeluskuntapoikatyössä, tyttöjä ohjattiin isänmaalliseen työhön lempeämmin kasvattamalla ja usein uskontoon vetoamalla, kun taas pojat vedettiin mukaan toiminnan keinoin. Tytöt opiskelivat historiaa, maantietoa ja uskontoa enemmän kuin pojat.
Samalla tavoin kuin suojeluskuntapoikajärjestö innosti maaseudun poikia, myös erityisesti maalaistytöt innostuivat järjestötoiminnasta pikkulotissa. Myöskään pitkät ja usein hankalakulkuiset matkat pikkulottien kokoontumisiin eivät yleensä intoa lannistaneet. Vuosikymmenen mittaan jäsenmäärä kasvoi edelleen reippaaseen tahtiin, niin että talvisodan alla pikkulottia oli koko maassa noin 24 000. Tyttöosastoja oli yhteensä jo 1042.
Valtakunnallisesti järjestäytyneempi tyttötyö sai vauhtia marraskuussa 1934 pidetyiltä tyttötyönjohtajien ensimmäisiltä neuvottelupäiviltä. Kokouksessa päätettiin myös alentaa pikkulottiin liittymisen ikärajaa kahdeksaan vuoteen, kun aiemmin oli alaikärajana pidetty kymmentä ikävuotta. Aikuisiin lottiin tytöt saattoivat liittyä 17-vuotiaana, eikä erillistä koelotta-aikaa, mikä tavallisesti lottiin pyrkiviltä vaadittiin, enää tarvittu. Tyttöosastoon liittymiseen vaadittiin huoltajan suostumus. Kokouksen loppupuheessa todettiin, että tyttötyön “kutsumuksena on sytyttää lasten herkät mielet isänmaalle ja kasvattaa tämän maan tyttäristä uusien sankarien äitejä.”
Myös käytännössä yhteys aikuisiin lottiin oli tiivis. Tytöt kasvatettiin alusta lähtien miehiä ja poikia tukeviin huolto- ja hoivatehtäviin samaan tapaan kuin aikuiset lotatkin, eikä tyttöjen toiminta koskaan itsenäistynyt aikuisjärjestöstä päinvastoin kuin poikien. Maanpuolustusjärjestöjen yhteisissä tilaisuuksissa tytöt tavallisesti avustivat aikuisia lottia ja esimerkiksi muonittivat poikaosastojen leireillä.
Tytöistä ei haluttukaan tehdä pelkkiä lottien pikku apulaisia, vaan tyttötoiminta sisälsi myös kevyempää, harrastusmaista ohjelmaa kuten omaa kuorotoimintaa, näytelmäkerhoja, leikkejä, pelejä ja leirejä. Monille maaseudun tytöille pikkulottaosastot tarjosivatkin ensimmäisen kerran mahdollisuuden harrastaa jotakin aivan omaa, joka ei liittynyt kotona tehtävään työhön tai koulunkäyntiin. Tytöt kokivat esimerkiksi liikunnan harrastusmahdollisuuden keskeiseksi syyksi lähteä mukaan pikkulottatoimintaan.