Lottatytöillä ja sotilaspojilla oli myös oma hyvin merkittävä rooli kansakunnan eheyttäjänä 1930-luvulla. Monet pitivät Lotta Svärdiä ja suojeluskuntia niin selkeästi sodan voittaneen osapuolen järjestöinä, etteivät he voineet koskaan osallistua niiden toimintaan. Sen sijaan lottatyttöihin tai sotilaspoikiin saattoivat jo liittyä myös vasemmisto- ja työläistaustaiset nuoret. Lottatytöistä ja sotilaspojista tuli todella eri kansanosat yhdistäviä järjestöjä viimeistään sodan aikana. Nuorisojärjestöjen päämääränä oli alusta saakka osaltaan ollut jakaantuneen kansan yhdistäminen.
Talvisodan syttyessä suojeluskuntapoikien toiminnassa jatkettiin siitä, mihin oli 1930-luvun lopulla ja erityisesti YH:n aikana jo valmistauduttu. Vapaaehtoiseen asepalveluun olisivat olleet halukkaita jo monet 16 vuotta täyttäneet suojeluskuntapojat, mutta tavallisesti sotilasviranomaiset tyrmäsivät nämä aikeet. Pettyneille hakijoille korostettiin kotirintamapalvelun tärkeyttä. Silti toisinaan 16–17-vuotiaat kelpuutettiin asekoulutukseen tai suoraan täydennysmiehinä joukkoihin. Tehtävään tarkoitettuja ilmavalvonta- ja viestilottia ei talvisodan aikaan ollut riittävästi. Henkilöstön täydentämisessä jouduttiinkin usein turvautumaan suojeluskuntapoikiin tai pikkulottiin.
Jatkosodan alkaessa suojeluskuntien poikatyö olikin huomattavasti järjestelmällisemmin suunniteltu maanpuolustuksen tarpeisiin kuin talvisodan aikana. Osa varttuneista pojista oli jo etukäteen varattu liikekannallepanotehtäviin. Isompia poikia sijoitettiin myös kotialueen ilmasuojeluyksikköihin, esikuntien, johtokeskusten ja sotilaslaitoksen läheteiksi sekä materiaalivarastojen aputehtäviin. Enemmistöä pojista tuli käyttää työpalveluun ja nuorimpia heistä lähinnä keräystoimintaan. Kaikkein näkyvin ulkoinen muutos suojeluskuntien poikatoiminnassa oli kuitenkin pojille annettu uusi nimitys: sotilaspojat. Historiallinen sotilaspoika-nimitys myös samaisti pojat läheisemmin ja miehekkäämmin rintamalla taisteleviin sotilaisiin. Kansakunnan yhtenäistämistarkoituksessa nimenmuutoksella haluttiin myös hälventää yhteyttä suojeluskuntiin.
Nuorisotoiminta oli suojeluskuntatyön ainoa osa-alue, jolle sota-aika käytännössä loi entistä paremmat edellytykset. Niinpä sotilaspoikatyöstä tuli keskeisin ja merkittävin osa jatkosodan aikaista suojeluskuntatyötä. Sotilaspoikien suosio oli jatkosodan vuosina erittäin suuri, ja siihen kuului vuosina 1942 ja 1943 noin 70 000 poikaa. Sotilaspojat oli oman aikansa suurin nuorison yhteenliittymä.
Suojeluskunta-asetus vuodelta 1941 ei enää yksiselitteisesti kieltänyt poikien aseistamista, sota-aika kuitenkin merkitsi asetuksessa mainittuja “erikoisia olosuhteita” ja laillisetkin esteet poikien aseistamiseksi poistuivat uudemmassa suojeluskunta-asetuksessa. Kutsuntaikää nuorempia, mutta vähintään 15 vuotta täyttäneitä sotilaspoikia alettiinkin tarvita varsinaisiin maanpuolustustehtäviin erittäin kipeästi jo vuoden 1944 helmikuussa Neuvostoliiton aloitettua voimakkaat ilmapommitukset Suomen kaupunkeihin, erityisesti Helsinkiin.
Talvisodan kotirintamalla pikkulottien tehtävänä oli toimia erityisesti lottien apuna. Isommat tytöt, eli noin 14–16-vuotiaat, vapauttivat aikuisia lottia raskaampiin ja vaaranalaisempiin töihin. Pikkulotat olivat lääkintäjaoston apuna sairaaloissa kanttiininhoitajina, keittiöapulaisina, lähetteinä, valmistamassa sidetarpeita, ompelemassa ja silittämässä. He auttoivat myös uusien sairaaloiden kuntoon laittamisessa sekä siirtoväen sairaaloissa ja majapaikoissa. Tosinaan pikkulotan työ saattoi olla hyvinkin vastuunalaista ja raskasta.
Tytöt olivat osoittaneet tarpeellisuutensa emojärjestölleen talvisodan aikana niin selkeästi, että heti jatkosodan alettua tyttötyöhön ryhdyttiin kiinnittämään erityistä huomiota. Tytöt olivat nyt aiempaa selkeämmin maanpuolustusjärjestön osa, ja pikkulottien toimintaa haluttiin kehittää esimerkiksi selvittämällä paikallisosastojen pikkulottatoimintaa YH:n ja talvisodan aikana ja kysymällä toivomuksia tyttötyön suunnan suhteen. 30 000 tytön työvoima haluttiin käyttää kotirintaman hyödyksi.
Pikkulottien ensisijainen tehtävä oli palvelu kotirintamalla. Kun lukuisat aikuiset lotat olivat komennuksella rintamalla tai ainakin kaukana kotialueelta, tyttöjen tehtäväksi jäi usein hoitaa heidän velvollisuutensa kotirintamalla. Erityisesti isompien lottatyttöjen työpanos tekikin lukuisten aikuisten lottien rintamakomennuksen mahdolliseksi. Ensisijaisen tärkeänä pidettiin pikkulottien työskentelyä koti- ja maataloudessa, omassa kodissa vanhempien apuna ja pienten sisarustensa hoitajina. Kotityön jälkeen pikkulottien toisena tärkeänä tehtävänä oli isojen lottien auttaminen erilaisissa tehtävissä. Se olikin erityisen leimaa-antavaa tyttöjen sodanaikaiselle työlle ja vei suurimman osan ajasta.
Pikkulottatoiminnan suosio jatkoi poikatoiminnan tapaan jyrkkää nousuaan välirauhan ja jatkosodan aikana. Vuoden 1943 lopulla, jolta on olemassa viimeinen virallinen tieto, tyttöjäseniä oli jo lähes 50 000. Pääsääntöisesti lottatytöt pidettiinkin huomattavasti tiukemmin erillään rintamalta ja aseellisesta maanpuolustuksesta kuin sotilaspojat. Nuorten lottien (17-18v.) ja lottatyttöjen rintamakomennuksia pyrittiin jatkosodan vuosinakin välttämään viimeiseen asti. Tytöt eivät irrottautuneet aikuisjärjestöstään, mutta tyttöosaston jäsenten nimitys muutettiin vuonna 1943 pikkulotista lottatytöiksi. Uudistetulla nimityksellä haluttiin korostaa erityisesti vanhempien, eli 14–16-vuotiaiden tyttöjen työpanoksen merkitystä sota-aikana.
Sotatilan jatkuessa yhteiskunnan toiminta vaikeutui ja lapsetkin mobilisoitiin kotirintaman tuotantokamppailuun. Myös lottatyttöjen ja sotilaspoikien elämää leimasi ennen muuta työnteko Sodan aikana talkoisiin, keräyksiin ja muuhun auttamistyöhön osallistuttiin yleensä yhteistyössä, yhteisten tunnusten alla. Kaiken kaikkiaan niin lottatyttöjen kuin sotilaspoikienkin osuus kotirintaman tuotantokamppailussa oli merkittävä. Tyttöjen ja poikien välistä tasa-arvoisuutta lisäsivät myös tyttöjen ja poikien keskinäiset urheilukilpailut ja -ottelut.
Erittäin tavallista siis oli sota-aikana se, että lottiin ja suojeluskuntaan liityttiin perhekunnittain. Monille liittyminen vanhempien ja sisarusten jalanjäljissä järjestöön oli yhtä “luonnollista” kuin rippikouluun meno tietyssä iässä. Useille nuorille lotille porkkanana oli vielä lottakomennus. Kaikilta yli 15-vuotiailta sodan aikana vaadittu työvelvollisuus kun voitiin suorittaa lottatoimissa. Sotilaspojille taas esikuvina olivat usein armeijassa palveleva isä, isoveljet tai muut sukulaismiehet.