Järjestöön liittyminen ja jäsenistö

Sekä Lotta Svärd että suojeluskuntajärjestö olivat talonpoikaisia järjestöjä, ja niiden jäsenistö oli maanviljelijävoittoista keskiluokkaa. Suurin osa kuntien naisopettajista kuului lottiin, ja opettajat toimivat usein paikallisosastojen johdossa.

Jäsenkuntaa yhdisti vuoden 1918 sodan voittaneen valkoisen Suomen aatemaailman kannattaminen. Vapaussodan 10-vuotisjuhlassa Fanni Luukkonen luonnehti “valkoista aatetta” seuraavasti: “Valkoinen aatehan on samaa kuin isänmaan vapauden aate. Ei mitään muuta.” Aatemaailma voidaan tiivistää haluksi puolustaa kotia, uskontoa ja isänmaata käytännön maanpuolustustyötä tekemällä. Sitoutuminen valkoisen Suomen aatteelliseen perustaan näkyi myös yhteisen historian vaalimisena. Lotat hoitivat vapaussodan sankarihautoja ja tekivät niille kunniakäyntejä.

Lottajärjestön jäsenyys oli vapaaehtoista, mutta jäseneksi hyväksytyn tuli täyttää käytännön työvelvollisuus. Järjestöön liittymiseen innostivat paitsi aatteelliset syyt myös Lotta Svärdin tarjoama käytännön toiminta ja harrastusmahdollisuudet, jotka olivat moneen muuhun järjestöön verrattuna monipuoliset. Vaikka lottatoiminta ulottui koko maahan, sen suosiossa on nähtävissä ero kaupunkien ja maaseudun välillä: erityisen suosittua se oli juuri maaseudulla, jossa harrastusmahdollisuuksia oli muutoin niukalti.

Tyypillisesti lottiin liityttiin nuorina ja jättäydyttiin pois toiminnasta, kun lapset olivat pieniä, koska aika ei riittänyt työvelvollisuuden täyttämiseen. Kun lapset eivät enää tarvinneet äitiä entiseen tapaan, aukeni mahdollisuus palata. 1920- ja 1930-lukujen Suomessa Lotta Svärdin yleisilme oli nuorekas, ja jäsenistön keski-ikä aleni ajan myötä. Esimerkiksi Oulun piirissä nuoria naimattomia naisia oli vuonna 1939 lähes puolet jäsenistöstä, kun heitä 1930-luvun alussa oli ollut vain runsas neljännes.

Valtakunnallinen, kaksikielinen ja vetovoimainen järjestö

Lottatoiminta ulottui koko maahan: Vuonna 1921, jolloin valtakunnallinen lottajärjestö perustettiin, paikallisosastoja oli 267. Seuraavana vuonna osastoja oli jo 428 ja 1920-luvun lopussa hieman yli 600. 1930-luvulla paikallisosastojen määrä ei enää merkittävästi kasvanut, mutta sen sijaan kyläosastoja perustettiin vilkkaasti. Vuonna 1943 paikallisosastoja oli 729 ja kyläosastoja 2021. Tällöin kaupunkeja, kauppaloita ja kuntia oli Suomessa yhteensä 603.

Suomalainen yhteiskunta oli sisällissodan seurauksena jakautunut voittajiin ja häviäjiin, ja tämä jako säilyi 1930-luvulle. Toinen jakolinja perustui kieleen: 1800-luvulla käynnistynyt taistelu suomen- ja ruotsinkielisten välillä jatkui 1920- ja 1930-luvulla. Lotta Svärd -järjestössä onnistuttiin välttämään kielijako, ja järjestö kokosi yhteen niin suomen- kuin ruotsinkieliset naiset maanpuolustusaatteen ympärille. 22 piiristä 18 oli suomenkielistä, kaksi ruotsinkielistä ja kaksi kaksikielistä.

Lotta Svärdin jäsenmäärä nousi nopeasti: kun jäseniä vuonna 1924 oli noin 34 000, vuonna 1938 heitä oli jo hieman yli 85 000 eli jäsenmäärä oli yli kaksinkertaistunut 14 vuodessa. Sotavuosina jäsenmäärä kasvoi edelleen nopeasti.

Lotta Svärdin aatteellinen perusta

Lotta Svärd ei ollut puoluepoliittisesti sitoutunut järjestö, mutta sen edustama aatemaailma sitoi sen tiukasti porvarilliseen Suomeen ja kommunismin vastustamiseen. Lotaksi hakeutuvan tuli saada kahden paikkakunnalla tunnetun ja luotetun henkilön suositus. Hakijan tuli olla 17 vuotta täyttänyt, hyvämaineinen ja hänet tuli tuntea sitoutumisesta laillisen yhteiskuntajärjestyksen kannattamiseen.

Vuonna 1931 keskusjohtokunta lähetti paikallisosastoille kiertokirjeen, jossa niitä kehotettiin huolehtimaan, ettei järjestöön liity kommunisteja. Yhteistoiminta myös sosiaalidemokraattien kanssa pyrittiin estämään, niin että lottien käynnit paitsi työväentalolla myös työväenliikkeen kaupoissa tuomittiin. Myöskään Suomessa asuneiden juutalaisten tai venäläisten ei ollut mahdollista päästä jäseneksi. Juutalaiset hyväksyttiin jäseniksi 1940-luvun alussa.

Jäseneksi hyväksytyn tuli antaa lottalupaus, jossa hän lupasi avustaa “Suojeluskuntaa sen puolustaessa uskontoa, kotia ja isänmaata”. Lottalupaus vakiintui lopulliseen muotoonsa vuoden 1925 säännöissä, ja samaan aikaan vakiintui tavaksi antaa lupaus kirkossa seurakunta- tai suojeluskuntapapille.

Lottia velvoittivat myös Kultaiset sanat, jotka Fanni Luukkonen ja Hilja Riipinen muokkasivat lopulliseen muotoon vuonna 1926. Kultaisiin sanoihin tiivistyi vaatimus kristillis-siveellisestä sitoutumisesta isänmaan palvelemiseen. Lotilta ei vaadittu vain käytännöllistä ahkerointia suojeluskuntien avustamisessa vaan myös miessukupuolen siveellistä kasvattamista. Esimerkiksi suojeluskuntalaisten alkoholinkäyttö – kieltolaista huolimatta – oli ristiriidassa Lotta Svärdin siveellisyysnormiston kanssa.

Luukkonen oli Lotta Svärdin näkyvin johtohahmo ja keskusjohtokunnan pitkäaikaisin puheenjohtaja (1929–1944). Hänen määritelmänsä mukaan lottatyössä oli kyse yhteiskunnallisesta äidinrakkaudesta. Myös Riipinen oli valtakunnallisesti näkyvä hahmo. Hänellä oli keskeinen rooli lottajulkaisujen kehittämisessä. Molempien tausta oli 1900-luvun alun suomalaisuus-, raittius- ja naisliikkeessä. Riipinen oli myös kiistelty hahmo, jonka yhteydet oikeistoradikaaliin Lapuan liikkeeseen muodostuivat 1930-luvun myötä rasitteeksi, koska lottajärjestö korosti epäpoliittista luonnettaan ja yhteistoimintaa puolustusvoimien kanssa. Riipisen syrjäyttäminen kertoo siitä, että käytännöllinen maanpuolustuslinja voitti.

Lottapuvut, -merkit ja liput

Lottapuvulla, -merkeillä ja lipuilla luotiin yhteistä lottaidentiteettiä ja viestittiin samalla ulkopuolisille tästä ryhmäidentiteetistä. Näistä ryhmäidentiteettiä luovista esineistä vahvin tunneside liittyi pukuun. Puvusta ja sen käytöstä on löydettävissä lotta-aatteen tiivistävää symboliikkaa. Sillä, että kaikki pukeutuivat samanlaiseen pukuun, viestittiin lottien välistä tasa-arvoa ja sisaruutta. Tiukoilla säännöillä puvun pituudesta, puhtaana pitämisestä ja lottien käytöksestä pukua kannettaessa kasvatettiin lottia kristillis-siveelliseen isänmaallisuuteen.

Lottamerkit liittyivät sekä itse jäsenyyteen että harrastus- ja kurssitoimintaan. Jäsenyyttä ilmentänyt lottaneula oli henkilökohtainen, ja neulat oli numeroitu. Lottaneulan hakaristi on ikivanha onnen symboli, joka tunnetaan maailmanlaajuisesti ja jota on Suomessa käytetty jo rautakaudella. Näin ollen hakaristi ei kytke Lotta Svärdiä Kansallissosialistiseen Saksan ideologiaan. Lottaneulassa olevat heraldiset ruusut symboloivat Suomen maakuntia. Lottaneula, jonka suunnitteli taiteilija Eric Wasström, otettiin käyttöön vuonna 1922.